sinä jota vielä tiedä en

 kirjoitin edellisen postauksen joskus 2020 heinäkuussa ja nii. olin niin vailla kosketusta. se satutti.

elokuussa sitten. jotenkin.

löysin ihmisen joka on läsnä. nytkin, kun ei oo fyysisesti läsnä. kun suljen silmät, niin pystyn kuvittelemaan kosketuksen selässäni.

oon hämmentynyt.

ja ihastunut.

ylihuomenna nähdään taas.

huomenna vaihtuu elokuuksi

 kirjoitin tällaista 8.7. ja jatkoin heinäkuun vika päivä, mistä otsikko:

haluaisin ihastua.

haluaisin, että joku koskis mua. silittäis mun käsivartta.

on ollut raskasta siirtyä 4 vuoden yhdessä asumisesta siihen, ettei nää yhtään ketään. totuin niin tuohon. ja sit meni joku 3 kuukautta et näin vain lähikassaa. nyt oon pikkuhiljaa alkanu nähdä jotain ystäviä. joka kerta ollaan silleen "onkohan hyvä idea halata no halataan silti."

ja no tähän mennessä kaikki, joita oon nähny, on nähny muita. eläny jonku kanssa. käyny töissä normaalisti. tai ei yleensäkää nää mua.

mun iho ikävöi tosi paljon kosketusta. enkä osaa koskettaa itseäni, koska sit vaan inhoon itseäni. vihaan itseäni.

---

nyt on heinäkuun vika päivä. kuuntelen smg:n tällaisena kesäyönä repeatilla. avasin bloggerin ja tää tuli luonnoksista vastaan.

tää asia on ollut mulla vielä enemmänki mielessä tässä kuussa.

tässä kuussa kerran otin yhden aikaisemman panon luokseni vaikkei sinänsä kiinnostanut. ihan vaan, koska halusin läheisyyttä. se lähti aika nopeesti.

tajusin, etten mä kyl ainakaan tuota kaipaa. sellaista heteronormatiivista seksiä, johon kuuluu nopea pussailu ja nopea yhdyntä.

haluaisin just, että joku silittäis mun käsivartta. nukkuis lusikassa.

en oo valmis alkamaan uuteen parisuhteeseen. musta tuntuu, etten ees tiedä mitä haluun parisuhteelta. haluunko perinteisen, suljetun suhteen? vai avoimen? lapsia tai avioliittoa en varmaankaan halua.

mut en tiedä miten etsiä _turvalliselta tuntuvaa_ läheisyyttä ilman parisuhdetta. ihmiset, joille oon tästä puhunu, on sillee "eli kaipaat parisuhdetta!" kaipaan jotain, joka on sen verran läheinen ja tuttu, että sen kanssa tuntuis hyvältä nukkuu esim. öitä yhdessä. ja harrastaa seksiä. ja hengata. mut ei ois rajotteita.

rajoitteet on kai se, mitä en tällä hetkellä kaipaa.

mut siis tuntuu et tommosii ihmisii löytyy sillee et sattuu hyvä tuuri =)))))

emt.

kipuilen tosi paljon tän kaa varsinki ku pelkään just kans et menee pitkään, et voi kavereitakaan halata pelkäämättä jotain.

oon jopa alkanut soitella mun äidille useammin vaik yleensä oon vältelly sitä. oon vaan ollut niin yksinäinen ja kateellinen siitä, et niin monella on perhettä ja esim. mökki lähellä. peruin kans just äsken yhden tapahtuman, jossa oisin nähny paljon kavereita, koska en halunnu vaarantaa mitenkään sitä, että ens kuussa meen näkee esim. mummiani.

mmmmmm. ei tätä blogia kai kukaan lue mut no. mun terapeutti on lomalla.

tee se itse -oppaassa ei kerrottu miten

n. viikko sitten tuli 4 vuotta siitä, kun vikan kerran näin parhaan ystäväni.

tuntuu oudolta. suren sen kuolemaa edelleen niin usein. vaikka ehdin tuntea sen alle kolme vuotta.

sain graduni oikeesti päätökseen. sain hyvän arvosanankin. en jotenkin osaa iloita. en tiedä johtuuko tää masennuksesta vai koronasta ja siitä et en nää ihmisiä tai viitti kutsua niitä juhlistamaan.

silloin 3 vuotta sitten, kun valmistuin kandiksi, pidin piknikbileet, joissa juotiin paljon skumppaa ja nostettiin malja (shotillinen jallua) parhaalle ystävälleni. ja yhden shotin kaadoin maahan.

mun yksinäisyys on ollu viime kuukausina tosi hurjaa.

mun kykenettömyys työskentelyyn etänä on ollu raskasta.

mun itseinho on kasvanu erityisen isoksi.

oon aiemminki inhonnu vartaloani. nyt mun kunto on huonontunu entisestään. ja oon lihonu. lämpimien ilmojen tullen tää taas ahdisti, koska omistan suht vähän vaatteita. esim. pelkästään yhdet shortsit. ja ne ei enää sopinu päälle. tilasin sit zalandolta uusia vaatteita vaik yleensä välttelen. mun kengätki on tosi kuluneita (siis tyyliin kantapäästä puhki) mut koronan takia oon vaan vältelly kauppoja.

vähän oon ehk sentään oppinu suhtautumaan paremmin siihen, että omistan tumman paksun karvoituksen.

itseinhon kasvamiseen on liittyny kans some. kaikki kertoo, miten hienoja asioita on tehny. retkeilee, tekee leipää, lukee hirveesti uusia kirjoja, siivoaa, järjestelee kaappeja. mun kämppä näyttää ihan hirveeltä. oon kattonu uudelleen gilmoren tytöt ja kuunnellu äänikirjana harry potterit ja nälkäpelit esim. syön aika huonosti. en käy ulkona paljoo muuten ku silloin ku pitää mennä kauppaan.

ahdistaa, ku en oo mielestäni osallistunu tarpeeksi #blacklivesmatter-liikkeeseen. ja ku ei mun ahdistuksella oo siinä väliä. ainakaan mun ei tarvi pelätä esim. kuolemaa.

yritän kyl voimavarojeni mukaan esim. lukea juttuja. ja katsoa ei-valkoisten tekemiä asioita ja lukea ei-valkoisten kirjoittamia kirjoja.

oon yrittäny vähentää jodelissa olemista. nykyään en kommentoi sinne paljoo mitään, sentään, mut luen jonkin verran. sieltä iskostuu kaikkee "naiset valittaa yksinäisyydestä ku niillä on kavereita ja poikaystävä =)." tunsin itseni yksinäiseksi ku mulla oli kavereita ja poikaystävä. mun kaverit ja poikaystävä ei vastannu mun tarpeisiin. nyt mulla ei oo sitä poikaa mut ystävät, joita kohtaan tunnen rakkaasti mut edelleenkään meillä ei ole samoja kiinnostuksenkohteita. ja esim. helmikuun jälkeen en oo nähny kuin yhtä tunnin ajan.

asdf. ja jos selaa tinderii. pitäis olla kuulemma naisten markkinat.

miksen sit saa mätsejä.

mulla on haussa kaikki sukupuolet. tulee vastaan lähinnä miehiä. suurin osa niistä ei sano itsestään mitään, ehkä pituuden.

ja siis ku yritän miettii omaa esittelyyni. mitä mussa ees on? emmä tiedä erityisesti mistään mitään. yks mun kaveri tietää paljon peleistä JA tietokoneista JA pyöristä JA musiikista ja omistaa joku tuhat kitaraa ja jos mul on ongelma nii se osaa aina auttaa. toinen osaa leipoa ja tietää matikasta ja kasveista ja peleistä. kolmas ompelemisesta ja matikasta ja animesta. ja niin edelleen.

miks kukaan kiinnostuis musta? tylsä naama, tykkää kuunnella kai musiikkii mut ei tiedä paljoo siitäkään.

äh.

happiness is a warm gun

aloitin työt uudessa paikassa n. kuukausi sitten. se on vähän helpottanut elämää. on jonkinlainen rutiini. ja tää on niin paljon parempi paikka kuin edellinen. mulla on tiimi ympärillä ja mua halutaan auttaa ja autetaan hyvin. nyt ku oon täällä niin oon miettiny taas edellistä työpaikkaani jossa oikeesti oli hirveetä. sain ahdistus/paniikkikohtauksen useasti päivässä. aamulla työmatkalla mietin kuinka haluisin mieluummin kuolla kuin mennä tonne. ja sit mun isä viel oli sillee et "joskus pitää vaan kestää" enkä moneen viikkoon uskaltanu kertoa irtisanoutuneeni ku pelkäsin et ne pitää mua luovuttajana.

SAIN GRADUN VALMIIKSI. tai siis nyt se on tarkastuskierroksella. mut käytännössä se tulee kesäkuussa olemaan kokonaan pois mun käsistä. meni vain kaksi vuotta.

mua on herkistyttänyt paljon ku laitoin joilleki kavereille viestii et voisitteks lukee tän jos ehditte ja sanoo et onks se hyvä ja ne luki sen tosi tarkasti ja huomautti monista virheistä. se helpotti mua tosi paljon ku en enää ite jaksanu oikolukee koko juttuu ku piti viel kirjoittaa juttuja ja kamppailla joidenki muotoilujuttujen kaa ja mulla oli deadline vappuna. arvostan tosi paljon tuota mun kavereilta.

en kuitenkaan varmaan valmistu vielä. tarvisin vielä yhden omaan linjaani sopivan kurssin. yritän kai kesäkuussa tenttiä sellaisen mut sitä varten pitäis tehdä laskareita ja projekti enkä oikeesti tiedä jaksanko. oon ihan sikaväsynyt. gradun loppustressi varsinki oli hirveetä. olin jossain ylivirkeässä tilassa enkä nukkunut oikein yhtään. tänään aloin kattoo lisäaikahakemusta ku mun opiskeluaika loppuu tähän kevääseen. mut kai ne myöntää mulle lisäaikaa ku korona ja puuttuu vaan yks kurssi ja graduki on valmis.

oon varmaan laittanut chilini kasvamaan liian myöhään. ne on vain pari senttii korkeita. ei varmaan tuota tänä vuonna mitään. mut ehk yritän saada ne pärjäämään talven yli.

on mennyt 8 viikkoa niin, etten ole nähnyt ketään tuttua ihmistä. päivittäin haaveilen siitä, että joku koskettais mua. työt on ehk tässäki vähän helpottanu ku on niin paljon videopuheluita ja en pidä niistä ja ne väsyttää tosi paljon. oon nykyään suht helpottunu ku saan vaihtaa työmoodin pois ja katsoo netflixii vaik aiemmin ahdisti et katon koko ajan vaan netflixii.

mut tarvisin ystäviä. ja kosketusta.

en osaa edes itse koskettaa itseäni koska ällöksyn itseäni liikaa. olen liian lihava ja liian karvainen.

kesäkuussa puretaan jotain rajoituksia. ajatus siitä helpottaa mua. epävarmuus on ollut iso tekijä ahdistuksessani. mut auttaa ajatella et ehkä kesällä voin edes vaik parin kaverin kanssa juhlistaa graduani jossain puistossa skumpan kanssa.

etäilyahdistukseen on muuten kans liittyny mulla se et tuntuu, et pitäis tehdä niin paljon. ku ois aikaa. järjestellä kaappeja, siivota, kuntoilla, lukea, katsoa elokuvia, neuloa, opetella uusia taitoja. alkuun sain kyl kämppäni imuroitua mut sen jälkeen tää on ollut vaan läävä. gradua tehdessä söin paljon eineksiä vaik pidän ruuanlaitosta. en oo kattonu uusia leffoja tai sarjoja, oon kattonu gilmoren tyttöjä uusiks. ja oon kuunnellut potterit äänikirjana ja nälkäpelit (niistä vika menossa nyt). tuntuu ehk turvallisemmalta erityistilanteen aikana tehdä tommosii asioita, joiden tiedän tuntuvan tutulta. mut ahdistaa mm. tää liikkumisen vähyys. ja se kuinka liitän sen heti siihen et kohta oon vielä lihavampi.

puranpa paljon yhteen blogipostaukseen. onneks käytännössä kukaan ei lue näitä.

haluan viel kirjoittaa siitä kuinka jotenki pelottaa syksyki. sinne on siirretty niin monta juttua. pride, joku 5 keikkaa joille mulla oli liput, vappu. jotenki ahdistaa seki just et miten tän jälkeen jaksaa noin paljon asioita.

NO MUT. loppuun iloinen asia: egotrippi on syyskuussa turun filharmonisen orkesterin kanssa MUSIIKKITALOSSA. JA SAIN HYVÄN PAIKAN. voi luoja. oon nähny egotripin viimeks joku 2 vuotta sitten. ovat edelleen lempibändini.

oon tosi yksinäinen.

mun ystäväpiirissä tyypit on esim: vanhemmillaan, asuu poikaystävänsä kanssa, tekee töitä normaalisti ja näkee poikaystäväänsä. oon yrittäny sanoo, et musta tuntuu tosi yksinäiseltä. mut edelleenki meidän chat on hiljainen ja lähinnä mä laitan sinne asioita ja kukaan ei reagoi.

tää tilanne tuntuu tosi vaikeelta. aiemmin yksinäisyyden hetkinä oon voinu mennä yliopistolle tai baariin tai johonki tapahtumaan. on auttanu nähdä edes jotain ihmisii ja varsinki, jos niistä tuntee edes nimen ja voi moikata.

nyt voin lähinnä mennä ulos reitille, jossa on tuhat muuta. seki ahdistaa. oon ennen menny sinne olemaan yksin. nyt siellä kuljetaan jonossa 1,5 metrin välein. haluisin istuu jossain luonnossa yksin.
 tai sit meen lähikauppaan 400m päähän

mut nii. oon yksin. mun ystäväpiirin ryhmächatissa näen aina, et kaikki näkee mun viestit, mut kukaan ei sano mitään. senkään jälkeen, ku kerroin olevani tosi yksinäinen.

mua muuten ärsyttää introvertismi-eksovertismi-jako. ehkä siks, et mä en koe kuuluvani kumpaankaan. mä oon introvertti siinä mielessä, et oon ujo ja tarvin yksinäistä aikaa. mut mä myös tarvin aikaa muiden seurassa. ja tällä tavalla (tää postaus) turhaannun, kun kukaan ei anna mulle seuraa.

tarvin ihmisiä, mut tarvin kans omaa aikaa.