en jaksa mitään. en saa vieläkään töitä. tänhetkinen esimieheni tarjoaa mulle kesäksi töitä. varmaan koska säälii mua.

itseinhoni on taas nostanut päätään. en haluis suostuu tuohon tarjoukseen, koska en oo viimeaikoina ollut hyvä työntekijä.

kaikki vituttaa niin paljon. sekä mun poikaystävä että mun sisko on pettänyt mun luottamuksen. parin viikon sisään. ja mun ystävät ei vastaa mun viesteihin.

tuntuu, että ainoa syy jaksaa elää tällä hetkellä on, että näen mun chilien kasvavan. seki tuntuu epätoivoiselta ja pelottaa.

(harkitsen kans yksinäistä reissua osloon. laivalla tukholmaan ja junalla ehkä bergenin kautta osloon. eniten pelottaa laivamatka yksin.)

on niin hämmentävää välillä miettii aikaisempaa elämää.

mun lapsuuden toverit menee naimisiin. siitä piiristä, jonka kanssa olin tosi läheinen 15-vuotiaaksi asti, ainakin kolme on mennyt naimisiin. siinä oli minä ja mun sisko (jotka sit jätettiin se uskonnollinen yhteisö) ja x ja y, jotka oli sisaruksii, ja z. ja d, ja å. x ja y ja z on kaikki nyt naimisissa. y:llä on kaksi lasta. ja d on tekemässä lähetystyötä eripuolilla maailmaa.

tuntuu niin hämmentävältä.

haluisin vähän edelleen olla noiden ihmisten kanssa tekemisissä, koska ne on ollu mulle tosi rakkaita. mutta en sinänsä enää halua olla tuossa yhteisössä enää millään tavalla tekemisissä. varsinkin kun tavallaan menetin kaikki ystävyyssuhteet noihin silloin, kun erosin tuosta yhteisöstä. ja nyt yritän jatkaa elämääni ilman uskistraumoja.

mut just tuntuu tosi pahalta nähdä jossain instagramissa et joku vanha ystävä saa jo toisen lapsen. en ees osaa sanoa miltä se tuntuu. mut joltain se tuntuu.