jutskui

Minulla on uusi kamera. Olen rakastunut. (olen myös hurjan iloinen siitä, että mulla oli varaa maksaa se kokonaan itse, enkä ole siltikään vielä rutiköyhä.)

Haluaisin tehdä blogin valokuvilleni, mutten tiedä viittinkö. Tuntuu, että pitäisi olla paljon parempi kuvaaja. Vaikken mä ihan huonoinkaan oo. Ja tein neulebloginkin, vaikken osaa vielä tehdä hienoja neuletakkeja tai sopivan kokoisia pipoja. Ehkä valokuvablogillani voisi olla samanlainen tarkoitus kuin neuleblogillani: seuraisin kehittymistäni.

Musta tuntuu joskus, ettei kovin monella ole ollut yhtä monta blogia kuin mulla on ollut. Tai ainakaan yhtä monta livejournal-tunnusta. Jos joskus yritätte rekisteröityä livejournaliin ja mitään keksimäänne nickiä ei ole vapaana, niin syyttäkää vain mua.

Vielä viikko tai pari sitten ajattelin, että Haloo Helsinki on ihan ok bändi, mutten tykkää laulajan äänestä. Nyt oon addiktoitunut niiden musiikkiin. Näin tapahtuu aina joskus. Joihinki bändeihin rakastuu ensikuulemalta, joistakin pitää opetella tykkäämään.

Tekisi mieleni tehdä hieno pitkä postaus musiikista.

Oon mitannut ipodini askelmittarin avulla sitä, kuinka paljon kävelen työpäivän aikana. Ei ole hiljaisenakaan päivänä vaikeuksia saada kymmentätuhatta askelta.

Enää neljä viikkoa ja pääsen Helsinkiin.

sagor för barn som är vuxna nu

Usein mietin sitä, kuinka luulen, etten ole muuttunut viidessä vuodessa yhtään. Mutta oikeasti olen, paljonkin (välillä niin paljon, ettei tunnu kivalta). Olin 14-15-vuotiaana todella naiivi. Sellainen "olen henkisesti vanhempi kuin muut ikäiseni!1" Todellisuudessa niin usealla on tuo vaihe, ettei se tarkoita mitään. Ei kaikki teini-ikäiset voi sanoa olevansa ikäistään vanhempia, se on paradoksi.

Hävettää ajatella, miten kapeaa ajatteluni oli nuorempana. Esimerkiksi nyt vaikka musiikin suhteen. Olin varma siitä, että kaikki massan suosiossa oleva musiikki on paskaa ja nauroin kaikille, jotka kuunteli sitä. Nykyään yritän kuunnella ennakkoluulottomammin musiikkia ja päättää sillä tavoin, tykkäänkö siitä vai en. Eikä sellainen musiikki, josta MÄ en tykkää, ole välttämättä paskaa, se ei vain iske muhun.

On tiettyjä mantroja, joita ns. fiksut ja asioihin perehtyneet toistaa. Suosituimpia ovat esim. "en halua luokitella itseäni" tai "ajattelen boksin ulkopuolella". Näitä hoetaan ajattelematta edes, mitä ne tarkoittaa, ja luullaan, että tuollaiset lausahdukset tekevät ihmisestä paremman.

En nykyään jaksa esittää olevani jotenkin erityisen fiksu ja sivistynyt. Tykkään Justin Bieberistä ihan hulluna. En ymmärrä 2001: Avaruusseikkailua (nukahdin sitä katsoessani). En uskalla katsoa Tarantinon leffoja. (Okei, viimeinen ei ehkä oo niin noloa, koska haluaisin kyllä, koska Tarantino on niin kehuttu, mutta en kestä väkivaltaa (yhtään).) Mutta kuitenkin. Tuntuu tyhmältä tuomita ihmisiä jonkun pienen nolon jutun takia, kun kaikilla on omat paheensa. Kaikilla on omat nolot juttunsa.

("Miksi näin paljon sulkeita", kysyn itseltäni.)

Katselen joskus ihmisiä ja leikin itseni kanssa arvausleikkiä: vihaako tuo itseään? entä tuo? katsooko tuo tyyppi koskaan peiliin ja toistelee sanoja 'oot' ja 'ällöttävä' repien samalla hiuksiaan ja raapien hermostuksissaan käsivarsiaan? vai olenko minä ainoa.

En tiedä blogini merkitystä tai tarkoitusta tai miksi kukaan lukee tätä tai miksi tämä on edes olemassa. Vastaus ainakin viimeiseen on kai se, että tätä lukee kai edes joku(?). Joillain tavalla tarvitsen lukijoita ja/tai kuuntelijoita. Mutta tää itsesensuurin ja -hillinnän määrä tässä blogissa on nykyään jotain ihan naurettavaa. Minulla on sellainenkin blogi, jossa ainoa raja on anonymiteetin säilyttäminen, mutta lukijoita sillä on nolla. Hämmentävää, eikös? Mitä rehellisempi olen, sitä vähemmän ketään kiinnostaa. Muuttujat ovat siis kääntäen verrannolliset ja niistä voidaan piirtää seuraavanlainen kuvaaja:

Loppuun vähän Andrea Gibsonii koska Andrea on ihana.

I’m never gonna wait
that extra twenty minutes
to text you back,
and I’m never gonna play
hard to get
when I know your life
has been hard enough already.
When we all know everyone’s life
has been hard enough already
it’s hard to watch
the game we make of love,
like everyone’s playing checkers
with their scars,
saying checkmate
whenever they get out
without a broken heart.
Just to be clear
I don’t want to get out
without a broken heart.
I intend to leave this life
so shattered
there’s gonna have to be
a thousand separate heavens
for all of my flying parts.

ps. tän merkinnän url on http://muovimies.blogspot.fi/2013/01/katselen-joskus-ja-leikin-itseni-kanssa.html.

me olemme ikuiset hetken aikaa

Uusi työni alkoi keskiviikkona. Se on melko uuvuttavaa. Käytännössä minulla on nyt kaksi työpaikkaa. Olen alkanut nukkua päiväunia.

Pakko jaksaa, koska tämä on se vuosi, jolloin kaikki muuttuu ja minä muutun ja kaikki. Tänä vuonna vaihdan pakkaslukemista valittamisen vesisateesta ja loskasta valittamiseen. Vaihdan jääkaapin täynnä vanhempien paistamaa jauhelihaa jääkaappiin täynnä kaalilaatikkoa ja munakoisoja. Vaihdan kaupungin, jossa olen asunut koko ikäni ja vasta nyt oppinut suunnistamaan, kaupunkiin jossa kaikki täytyy aloittaa taas alusta.

Suuria suunnitelmia, joita oon valmistellut koko ikäni ja on niin hämmentävää, että pääsen vihdoin niitä toteuttamaan.

Vaikkakin joskus olen vähän kujalla.