en lue paljoa muutenkaan mut oot niin upee etten kehtaa tunnustaa

Eilen tuhlasin aikaa nukkumalla ensin tunnin bussissa ja istumalla sitten 7 ja puoli tuntia junassa ja mietin, kuinka paljon olen muuttunut muutamassa vuodessa. Meinasin kirjoittaa siitä, mutta olenkin kirjoittanut siitä jo muutama merkintä sitten.

Kerron sen sijaan tästä:

Tapasin viikonloppuna ihmisen, jota en ole nähnyt melkein kolmeen vuoteen. Olen muistellut noiden vuosien ajan tämän ihmisen hienoutta ja jollain tavalla ihailin häntä. Mutta nyt petyin jollain tapaa. Edelleenkin tykkään tästä henkilöstä paljon, mutta olen oppinut ajattelemaan itse enkä enää kuvittele hänen olevan maailman fiksuin ja oikeassa kaikesta. En enää tunne samalla tavalla mitään ihailua häntä kohtaan.

Musta tuntuu joskus, että se, että tykkään ihmisistä, ei liity yhtään siihen, että ne ois jotenki täydellisiä tai ettei niissä ois mitään ärsyttäviä piirteiä. Kauheeta sanoa näin (vaikka en voi olla ainoa näin ajatteleva!), mutta pystyn nimeämään monia ärsyttäviä asioita läheisissäni. Mutta useimmiten vain sellaisina päivinä, kun olen väsynyt ja muutenkin vittuuntunut. Oikeasti tykkään ystävistäni ihan hulluna. Tykkään niistä kuin hullu.

Random juttu: olen huomannut, etteivät ihmiset monestikaan osaa käyttää pilkkua sanojen kun ja kuin yhteydessä.

NATURAL, FAIR & DELICIOUS

Minua vähän inhottaa se, miten paljon korostetaan sitä, että pitäisi nähdä, kokea, tuntea ja tehdä asioita. Joka päivä pitäisi tehdä jotain uutta ja jännittävää. Sanotaan, että elämän tarkoitus on nähdä mahdollisimman paljon paikkoja ja tutustua mahdollisimman moneen ihmiseen ja ja juhlia ja olla koko ajan menossa. Että aikaa on vähän ja jokainen päivä pitäisi elää niin kuin se olisi viimeinen.

Mä koen, että ainakin omalla kohdallani tää on yksi suuri syy ahdistukseeni. Se siis, että joudun kokemaan huonoa omatuntoa niistä päivistä, jolloin vain katson Gilmoren tyttöjä ja neulon. Mutta ei sellainen ole reilua! Jos jonain aamuna tuntuu siltä, ettei halua tehdä koko päivänä mitään, niin miksi sellainen päivä olisi huonompi kuin sellainen, jolloin päättää spontaanisti lähteä telttaretkelle Norjaan?

Miksi ajatellaan, että elämä on ollut hyvä sitten, kun on kokenut mahdollisimman paljon? Entä jos joku löytää mielenrauhan siitä, että jokainen päivä on ihan samanlainen?

Emmä tiedä. Oon vain kuullut niin monesti sellaista "oon joka perjantai kotona, nuoruuteni menee hukkaan." Tuntuu, että ihmisillä on liikaa paineita tehdä koko ajan jotain epätavallista ja elämää suurempaa. Ei pitäisi olla. Jos tuntee olonsa hyväksi kotona, niin ok. Jos taas tuntee, ettei elämä ole elämisen arvoista ilman seikkailuja, niin ok. Ei pitäisi joututa tuntemaan syyllisyyttä siitä, miten haluaa elämänsä elää. Eikä varsinkaan siitä, jos yksittäisi satunnaisia päiviä viettää nousematta sängystä ollenkaan.

Peace out jou.

Kirjoittaja on tyttö, joka on innoissaan siitä, että pääsee ensi viikonloppuna kahdeksan tunnin junamatkalle, koska junassa istuessa ei voi vaikuttaa mihinkään ja saa vain rauhassa istua ja neuloa.

(otsikko on Clipper-teepaketista)