joka ikinen on ansainnut vieläkin parempaa

Tiedän, että lupasin kirjoittaa seuraavan kerran vasta sitten, kun on jotain asiaa, mutta kun.

Kortit ei pysy seinällä teipin avulla. Surullista. Äitin nuppineulat ei riitä.

Mulla on liian vähän liian isoja paitoja.

Tämä on ehkä vähän kauheasti sanottu, mutta minua ahdistaa, kun en yksinkertaisesti osaa lopettaa syömistä ja aloittaa liikkumista.

Olen päättänyt, ettei haittaa, vaikka saisin tästä yhteiskuntaopin kurssista viitosen. En jaksa lukea.

Musta tuntuu, että kahvin juonti on huijausta. Kehon se saattaa hetkeksi virkistää, mutta mieli on edelleen yhtä väsynyt kuin aiemmin. (mun mieli on tällä hetkellä tosi väsynyt)

Olen hirveän aikaansaamaton ihminen. Pyykkikori täynnä likaisia vaatteita. Yksi kirje ja kaksi korttia kirjoittamatta. Läksyt tekemättä. Kirjaston kirjat palauttamatta. "Viralliset" sähköpostit kirjoittamatta. Kaveri näkemättä. Harry Potter ja liekehtivä pikari katsomatta.

Siinäpä tarina tällä kertaa. Kuten monen muunkin, minunkin elämäni on oikeasti jopa tylsempää kuin miltä se kuulostaa.

Hupsua, miten paljon voi välittää toisesta. Niin paljon, ettei enää edes haittaisi, vaikkei tunne olisi molemminpuolinen.

(milloin oon alkanut kirjoittelemaan yhden rivin merkintöjä? lupaan, että kirjoitan tänne seuraavan kerran vasta sitten, kun mulla on oikeasti asiaa.)

Elämä on ylipitkä tragikomedia, ja sitä vaan toivoo, että se päättyisi onnellisesti.

Ahdistus.

someday you will be loved

niin äkkiä lapsuus loppui

Omistan Peter Pan -kompleksin enkä siis haluaisi kasvaa aikuiseksi. Miksi?

Lapsuus on elämän parasta aikaa. 0-6-vuotiaana on periaatteessa niin vapaa. Ei tarvitse tehdä päätöksiä, ansaita rahaa, huolehtia muista. Heti, kun koulu alkaa, alkaa arki. Koulua ja opiskelua kestää toistakymmentä vuotta ja varmaan aika moni tietää, että välillä (tai vähän useamminkin) se on todella puuduttavaa. Opiskelujen jälkeen pitäisi siirtyä työelämään. Pitää olla Hyödyllinen. Ottaa vastuuta. Kaikessa tekemisessään on otettava huomioon muita ihmisiä varsinkin, jos on perheellinen. Ystävyyssuhteet tarvii hoitoa, enää ei riitä se, että vanhemmat kuskaa sua kavereiden luokse, saat siellä lämpimän ruuan ja voitte leikkiä yhdessä hiekkalaatikolla.

Lapsena todellisuus on erilainen. Minun lapsuuteeni kuului hammaskeijut ja pokemon-kortit. Minun todellisuuteni ei ulottunut pihapiirin ulkopuolelle. Lapsena kaikki tuntuu niin kaukaiselta. Lapsuus tuntuu ikuiselta. Mutta yhtäkkiä sitä huomaakin vanhenevansa. Sitä vanhenee niin nopeasti, että pelottaa. Lapsena kaikki vaihtoehdot ovat vielä auki, kaikki on mahdollista.

Aikuistuminen on niin abstraktia. Vielä muutama vuosi sitten hyviin numeroihin koulussa riitti hyvä käsiala ja plus-merkin tunnistaminen. Yhtäkkiä vaatimustaso nousi. Nyt pitäisi osata ajatella, vaikkei sitä kukaan missään välissä opettanut. Yhtäkkiä ihmistä voidaan syyllistää erilaisista asioista, koska kyllähän sun pitäisi tietää paremmin.

Minä ikävöin sitä, kun vaatteet pestiin puolestani ja ruoka paloiteltiin valmiiksi. Kun kukaan ei olettanut minusta mitään. Kun Disney-leffoista opitut asiat olivat totta. Kun ei tarvinut ajatella, että on liian myöhäistä saada kirje Tylypahkaan. Kun sai nostaa jalat penkille ilman että kukaan katsoi pahasti.

Minusta ei ole aikuiseksi. Mutta silti minun pitää aikuistua. Se ei ole reilua.

Haluaisin päivittää, mutten tiedä, mitä kirjoittaisin.

Haluaisin valokuvata, mutten saa aikaiseksi lähteä mihinkään. Haluaisin kirjoittaa runoja, mutta kun saan paperin eteeni, ei mieleeni tule sanaakaan.

Haluaisin kesällä käydä ainakin Jyväskylässä, Helsingissä, Kuopiossa, Oulussa, Tampereella, Porissa ja jossain ulkomailla myös, mutta raha ja yöpaikat. Tiedän kuitenkin, etten halua töitä ainakaan koko kesäksi, koska en halua jumittua tänne.

En tajua yhteiskuntaopin ykköskurssin kirjasta mitään ja se on aika surullista.

Ensi viikolla voisin alkaa lenkkeillä ja lähteä valokuvaamaan kevään merkkejä. Pakko. Koska haluan. Maanantaina. Nyt tää on päätetty. (Koska katkerasti aina katson muiden hienoja valokuvia ja ainoa este sille, etten tule yhtä hyväksi, on se laiskuuteni.)

Seuran haku

Heippa.

Minä:
Olen sinulle todennäköisesti joko liian vanha tai liian nuori. Liian vanha silloin, jos olet punatukkainen Taneli-niminen ja kuusivuotias. Liian nuori silloin, jos olet sitä vanhempi. En ole tyttö, koska en suostu siihen. En ole poikakaan. Jos tykkäät tytöistä tai pojista niin no can do. Laitan oikean jalan sukat aina oikeaan jalkaan, olen tarkka tästä. Lattiallani on likaisia vaatteita ja lappusia, joissa ei lue mitään kiinnostavaa. En osaa avata rullaverhoja. En halua vanhentua. Haluan tanssia laiturilla niin, että sinua naurattaa. Haluan pystyä ratkaisemaan Rubikin kuution kahdessa minuutissa. Sekoan sanoissani, en koskaan sano mitään oikein. Olen sekaisin, oikeasti. En sovi mihinkään.

Sinä:
Lähdet kanssani mihin ikinä haluan. Kerrot minulle asioita, ensimmäisen luokan opettajasi hiusten värin ja jokaisen rakkauden kohteesi. Rakennat minulle saunan. Naurat ja nauratat. Olet nicest thing. Katsot samoja elokuvia useita kertoja. Et pilkkaa musiikkimakuani. Suostut valokuvattavaksi. Viet minut treffeille Jyväskylän Matkakeskukseen. Opetat minulle jotain. Tykkäät minusta. Paljon.

Ota yhteyttä.

otsikko

Ohi on! Koeviikko siis. Aika helppo koeviikko ollutkin, neljä koetta vain oli. Nyt mulla on pidennetty viikonloppu, jonka aikana ei tarvitse huolehtia yhtään mistään (kirjojen lukemisesta, esseiden kirjoittamisesta, läksyistä).

Huomenna makaan kotona enkä aio poistua talosta kertaakaan ihan sen kunniaksi, etten ole pyjamapäiviä saanut viettää ikuisuuksiin. Lauantaina käyn Oulussa, miitissä. Pari ystävääni tapaan plus randomeita. Vähän pelottaa, koska taidan olla porukan vanhin ja kokenein miittailija. En halua alkaa vetää mitään keskusteluja, koska alunperinkin lähdin sinne vain näiden parin ystäväni vuoksi ja koska ikävä Ouluun.

Otin blogistani pois käytöstä tuon jutun, että pitää sanoja vahvistaa, jos kommentoi. En tykkää koskaan sitä itse tehdä =( Ehkä saan tän avulla enemmän kommentteja tai sitten vain enemmän roskapostia tai jotain sellaista.

En osannut kirjallisuuden tyylikausia paljonkaan, oikean järjestyksen kyllä tiesin. Ja osasin yhdistää kirjailijat ja niiden kirjat. Jee. Mutta essee piti modernismistä kirjoittaa ja sain siitä noin viiden virkkeen pituisen, puolet siitäkin tekstistä oli varmaan väärin. Voi minua. Kirjaesseen sain sentään kirjoitettua. Nyt ei tarvi siitä enää huolehtia.

Kaksi päivää vapaata, sitten matikan koe ja sitten koeviikko on ohi. Tänään katsoin (500) Days of Summer (taas) ja muistin, miksi olen koskaan siihen ihastunut. Lauantaina pääsen Ouluun ja näen ihmisiä, jeejee.