Entinen piano-opettajani toisteli aikoinaan jatkuvasti että etten saa soittaa silleen "anteeksi että olen olemassa."
Sitä mä teen koko ajan. Olemassaoloni on sitä et pyydän anteeksi olemassaoloani.
Haluaisin olla seikkailija. Sellainen joka lähtee vieraisiin paikkoihin ja puhuu ihmisille ja on avoin maailmalle. Mutta kaikki rohkeuteni kuluu jo siinä kun yritän uskaltaa sanoa bussissa vieressäni istuvalle, että jään seuraavalla pysäkillä. Siis miten muka hoitaisin jonkun keskustelun??
(kerran muuten bussissa viereeni istui tyyppi joka jutteli mulle niitä näitä ja sanoi että on surkeaa kun kukaan ei koskaan juttele sille takas ja mulle tuli niin huono omatunto koska en osannut sanoa yhtään mitään muuta kuin "niinpä")
Terkkarille soitto silloin pari viikkoa sitten oli kai ihan hyvä juttu. Ainakin viime viikon ajan oli pelkkiä hyviä (=ei ahdistanut) päiviä koska helpotti ajatus siitä että asiat menee eteenpäin. Ehdin jo ajatella, että ihan turhaan soitin ja vaivasin lääkäriä turhilla jutuillani ja turhaan aloin syödä lääkkeitä. Mutta nyt huonot päivät tuli taas takas ni ei se kai sitten niin turhaa ollutkaan.
Musta tuntuu että oon vain sellainen tyhjä kuori. Ei mussa oo mitään. Oon menettänyt kaikki mielenkiinnonkohteeni eikä mulla oo enää mitään järkeviä ajatuksia päässä. Enkä kyl haluakaan kertoa esim mielipiteitäni koska pelkään väittelyitä. Ne on hirveän väsyttäviä. Kaikki väsyttää. Oon antanut viime aikoina kohdella itseäni tosi epäreilusti koska en vain jaksa väittää vastaan ja nostaa haloota.
Äh. Poikaystäväni on ihana (siis suhtaudun siihen välillä kuin johonkin vastasyntyneeseen vauvaan: kuinka uskomatonta onkaan että on tuollainen elävä, hengittävä, piereskelevä ihminen jolla on niin söpöt sormet ja nenä ja joka tykkää musta samaan aikaan ku mä siitä) mutta toivoisin silti että joku muukin tykkäisi musta. Joku jonka kanssa vois harrastaa brunsseja ja silitellä kissoja ja jonka kanssa uskaltaisi puhua tärkeistä asioista, muistakin kuin kissoista. Mut nii. Oon tyhjä.
