like the ceiling can't hold us

Viikko sitten maanantaina lähdin yöjunalla reissulle, jonka sisältönä piti olla yksi pääsykoehaastattelu, yksi kiva ihminen, shoppailua ja lomailua Helsingissä.

Oikeasti kävi näin:

- Näin monta lempi-ihmistäni.
- Kävin syömässä kahdessa italialaisessa ravintolassa, yhdessä kiinalaisessa, yhdessä yliopistoruokalassa ja yhdessä Maailma kylässä -festareiden kojussa.
- Kävin Suomenlinnassa
- ja Linnanmäellä.
- Matkustin ensimmäistä kertaa elämässäni Helsingin metrolla. (Jos ette tienneet, niin pidän metroista hurjasti. Kun olen tehnyt plusmiinuslistoja kaupungeista, joihin voisin muuttaa, niin Helsingin kohdalla metro on ollut aina ainakin kolmen plussan arvoinen.)
- Näin PMMP:n.
- Osallistuin Tahdon2013:n ja Imagen järjestämään flashmobiin.
- Kävin pääsykoehaastattelujutussa, jonka jälkeen olen kokenut jonkinasteista kriisiä, koska en enää tiedäkään, että haluanko oikeasti opettajaksi. (en edes tiedä, johtuuko kriisini vain siitä, että pelkään olevani soveltumaton opettajaksi.)
- Vierailin Oriveden opistolla.
- Olin humalassa kivojen ihmisten kanssa.
- Ryhdyin Helsinki Mission kuukausilahjoittajaksi, koska feissari oli maailman suloisin. Sen kuva voisi olla sanakirjassa sanan 'hupsu' kohdalla.
- Ostin keltaisen protukassin.
- ja paljon teetä.
- Olin iloinen aikalailla kaikesta.

Tänä aamuna tulin kotiin ja iski tyhjyys.

Perinteinen "mihinkään liittymätön merkinnän lopetus":

Tämä biisi on L-O-I-S-T-A-V-A.

Naistenlehtimäinen merkintä

Moi taas.

Elämäni on vähän ... (kolme pistettä).

Useimpina päivinä olen hyvin väsynyt. Olen kyllästynyt stressiin, jonka sosiaaliset tilanteet mussa aiheuttaa, ja paniikinomaisiin tiloihin ajatellessani asioita. Olen kyllästynyt itseeni ja elämääni. Onnellisuushetket ovat olleet viime aikoina melko harvassa. Koen niitä vain vähän aikaa kerrallaan. Silloin, kun näen kevätauringossa jäätelötötteröä syövän mummon tai kun juon hyvää valkoviiniä.

Tämänhetkisen elämäntilanteeni vuoksi luen suhteellisen paljon naistenlehtiä, seiskaa ja iltalehden nettisivuja. Naistenlehtien jutut ihmisistä on jänniä. Niissä aina yritetään luoda niistä ihmisistä sellainen kuva, että ne on jotenkin erikoisempia ja että niiden ajatukset on tosi ainutlaatuisia. Vaikka oikeasti ne elää yleensä ihan samanlaista elämää kuin kaikki muutkin. Ei kovin monesta ihmisestä voi tehdä esikuvaa joka asiassa, ei kovin moni ihminen ole esimerkillinen kaikissa elämän osa-alueissa.

Mutta niin. Luin jutun, jossa tällainen ei-erityisen-joka-suhteessa-esimerkillinen ihminen kertoi ihmettelevänsä niitä rajoja, jotka rajoittaa minut minuksi ja sinut sinuksi. Että miksei ole mahdollista, että minä olisinkin sinä ja sinä olisit minä.
Minäkin olen miettinyt sitä. Minuus tuntuu jonkinlaiselta taakalta, jota en osaa kantaa. En ole pyytänyt olla tällainen, mutta olen silti. Miksi?

En ole opiskellut psykologiaa kuin yhden kurssin lukiossa (josta sain numeroksi 6). En tiedä, pystyykö psykologia selittämään ihmisen persoonallisuutta (miksi se on esim olemassa, tuleeko se geeneistä vai ympäristöstä ja jos ympäristöstä, niin miksi persoonallisuutta on vaikea muuttaa?) Mutta joskus haluaisin tietää.

Joku toinen naistenlehti-ihminen kertoi, kuinka huonot päivät pitäisi vain oppia hyväksymään: niitä tulee ja menee, niistä pitää vain selvitä. Mutta ainakin mulla huonot päivät on sellaisia, että ne itsessään aiheuttaa sen, että mun on mahdotonta niistä selvitä.

En tiedä. Mistään mitään. Koskaan.

Loppu-uutisiin:
Töitä on enää kolmisen päivää, sitten on muutaman viikon loma, johon sisältyy ainakin parit pääsykokeet. Jännittää vähän.
En päässyt tänä kesänä vetämään protua. Uutisesta on jo jonkin aikaa ja olen päässyt asiasta yli (ainakin melkein), kiitos kysymästä.
En tiedä, onko muita uutisia. Ei kai. Jääkiekko on kivaa.

Voikaa hyvin.