en näköjään oikeasti todellakaan osaa enää kirjoittaa blogia. vaikka aina ennen mietin että blogimuoto ois muka se juttu. se, jossa ajatukseni osaisin kertoa.
mutta kun kaikki on ihan sekaisin. voisin kertoa, kuinka lääkkeeni vihdoinkin ovat ilmeisesti alkaneet toimia ja niiden ja pokemongo:n avulla pääsen suunnilleen joka päivä pois kotoa terveelliselle kävelyreissulle. mut vaikka tuntuu että pystyn toimimaan suht normaalisti niin silti mielialani on lähinnä ikävä ja edelleen iltaisin haluan kuolla (+ ilmeisesti lääkkeiden sivuvaikutuksena ruokahaluni ja orgasmikykyni ovat nollassa).
voisin kertoa kuinka rakastan poikaystävääni ja sen pehmeyttä ja hajua, mutta silti tuntuu, ettei tää toimi ja kaikki lähinnä ahdistaa.
voisin kertoa kuinka olen kesän aikana kokenut kaikkea jännittävää, kuten aamukuuden tupakkakeskusteluja rautatieasemalla tapaamani ihmisen kanssa viikin parvekkeella, pussailua söpön tytön kanssa ilman että se tarkoittaa mitään, ja heräämistä hassujen ihmisten vierestä eri puolilla kaupunkia. mutta vaikeat ihmissuhdekuviot ei mahdu mun päähän.
yritän ajatella että minä ja mun ongelmat on tosi pieni asia maailman mittakaavassa. maailmassa, jossa ihmisiä kuolee liikaa ja kaikki raakuudet sattuu muhun tosi kovaa. mut siitäkin huolimatta mun päässä pyörii lähinnä mun tyhmät ongelmat. oon tavallaan sitä mieltä että jos suomi ei halua rahoittaa jonkun turvapaikanhakijan elämää täällä, nii heittäisivät mut ulos. en ansaitse elää täällä. oon huono.
en osaa päättää mitä mieltä olen mistään, ja se oikeastaan vaikeuttaa asioita aika paljon.
