oon ottanut yhteyttä nyt viiteen terapeuttiin. en oo saanut vastausta vielä keltään.
mun elämä ja sen hallinta on laskusuunnassa. en enää jaksa siivota kotona. en oo varmaan pariin kuukauteen tehny töitä niin paljon kuin mun työsopimus velvottais. en koe tehneeni oikeesti niitä opiskelujakaan, joiden muka ajattelen vievän aikaani.
sain tehtyy gradun aihemäärittelyn. se oli sivun pituinen teksti, jonka laitoin linjan vastuuhenkilölle, jotta se vois hyväksyä mun gradun aloittamisen. sitä tekstiä en voi ottaa graduuni. itse gradua en ole kirjoittanut yhtään. vaikka aloitin sen kesällä. olen koonnut nyt viikon aikana yhdeksi taulukoksi kaikki lähteet, joita aion lukea backgroundii varten. niitä on n. 30. olen lukenut niistä 4 enkä niitäkään tarpeeksi tarkasti. tiistaina mulla on seuraava gradumiitti. ajattelin et oisin lukenu sitä ennen useamman. en oo tehnyt vielä mitään.
mun graduohjaaja on hyvä tyyppi ja nään vaan kuinka se pettyy muhun.
(oon tän periodin aikana käyttänyt kuitenkin paljon aikaa sen työkalun koodaamiseen josta teen graduni)
joskus nään jodelissa juttuja joissa sanotaan et "hehe tyttöjen yksinäisyys on sitä et on poikaystävä ja perhe ja kavereita mut tunne. poikien yksinäisyys on sitä et ei oo ketään." sit mietin et joo, miesten syrjäyttäminen on tosi inhottavaa ja sille pitäis tehdä jotain (itse asiassa myös on paljon naisia jotka syrjäytetään mut niistä ei puhuta). mut tommosesta tulee olo et en sais valittaa.
mul on poikaystävä. jonka kanssa on tällä hetkellä ongelmia. mulla on ystäviä, jotka riitelee toistensa kanssa ja miettii lähinnä vaan omia asioitaan. sit ku tavataan niin saan kuulla jotain tyyliin "olipa kivaa eilen toisten kavereideni kanssa! niillä ei ollut samanlaista tylsää mökötysfiilistä mikä teillä on" tai et "nukuin viime yönä vain 6 tuntia, en jaksa tulla sun miittiin, josta olit ilmoittanut pari viikkoa sitten". rakastan kyl mun ystävii mut äh.
oon nyt syksyllä kirjoittanut seminaarii varten paperin inklusiivisesta softan suunnittelusta. nää paperit vertaisarvioitiin samalla asteikolla samassa järjestelmässä kuin mitä monet meidän alan konferenssit käyttää. se oli musta hämmentävää. sen järjestelmän asteikko on -3 - 3, missä jo -1 tarkoittaa rejectii eli et ei pitäis hyväksyä siihen konferenssiin. sain mun paperiin yhden -1. luin kans ton arvioijan oman paperin + pari aika huonoo paperii muilta, joille kuitenki itse annoin ykkösen. arviointiperusteet lähetettiin meille vasta pari päivää sen jälkeen kun _kurssin pitäjä oli heijastanut valkokankaalle kaikki kaikkien saamat arvosanat_. en oo samaa mieltä kaikesta kritiikistä mitä toi tyyppi antoi mut tuntuu silti jotenki tosi pahalta.
oon ollu mukana kirjoittamassa kolmee paperii jotka on hyväksytty johonki konferenssiin. tän syksyn aikana ollaan kans kirjoitettu mun gradun aiheeseen perustuva paperi, jota ei hyväksytty ensimmäiseen konferenssiin, johon se lähetettiin. sit paranneltiin sitä (tää oli taas niin stressaavaa hommaa) ja odoteltiin pari kuukautta ja sit pari päivää sitten tuli tieto et nyt se meni läpi. siinä oon first author.
en oikein tiedä mitä sen suhteen tehdään ku jonkun pitää lähtee sinne esittää se mut se on kiinassa. ja kun meidän tiimissä on yks/kaks jatko-opiskelijaa jotka saa matkarahan yliopistolta. ja haluisin toki kans tosi paljon sinne mut kans pelottaa et jos ne päättäis lähettää mut yksin. en haluu lähtee yksin johonkin kiinaan johonkin konferenssiin.
teen kans yhtä kurssia beta-testaajan roolissa. se kurssi on siis vasta kehitysvaiheessa. ilmeisesti suunnilleen kaikki muut testaajat on lopettanu ja nyt mulla on kauheet paineet vetää se kurssi loppuun ennen joulua ja antaa siitä palautetta jotta se kurssin pitäjä osaa tehdä sen hyvin.
nii. mun parisuhde voi huonosti. mun niska voi huonosti. en jaksa harrastaa liikuntaa vaikka pitäis just tällaisten niskajumien ehkäisemiseksi ja yleisen hyvinvoinnin kannalta.
tulee aina tosi paska fiilis kun mietin et "pitäis jaksaa mennä salille mutten yhtään yhtään yhtään jaksa. joten nyt kärsin siitä kaikilla mahdollisilla tavoilla."
en oo viime aikoina puhunu mun vanhempien kaa hirveesti. jossain vaiheessa äiti soitti mulle mutta olin nukkumassa (päivällä). sit myöhemmin isä soitti mulle ja kysyi et kuinka masentunut oon. hämmennyin (en puhu niille tämmösistä asioista). hetken ajattelin et sitä ehk jopa kiinnostais. mut sit ennen ku ehin sanoo mitään nii se vaan käski tsemppaamaan ja sanoi et äitin puheluihin pitää vastata koska sillä on muutenki liian vaikeaa.
kiitti.
