en lue paljoa muutenkaan mut oot niin upee etten kehtaa tunnustaa

Eilen tuhlasin aikaa nukkumalla ensin tunnin bussissa ja istumalla sitten 7 ja puoli tuntia junassa ja mietin, kuinka paljon olen muuttunut muutamassa vuodessa. Meinasin kirjoittaa siitä, mutta olenkin kirjoittanut siitä jo muutama merkintä sitten.

Kerron sen sijaan tästä:

Tapasin viikonloppuna ihmisen, jota en ole nähnyt melkein kolmeen vuoteen. Olen muistellut noiden vuosien ajan tämän ihmisen hienoutta ja jollain tavalla ihailin häntä. Mutta nyt petyin jollain tapaa. Edelleenkin tykkään tästä henkilöstä paljon, mutta olen oppinut ajattelemaan itse enkä enää kuvittele hänen olevan maailman fiksuin ja oikeassa kaikesta. En enää tunne samalla tavalla mitään ihailua häntä kohtaan.

Musta tuntuu joskus, että se, että tykkään ihmisistä, ei liity yhtään siihen, että ne ois jotenki täydellisiä tai ettei niissä ois mitään ärsyttäviä piirteiä. Kauheeta sanoa näin (vaikka en voi olla ainoa näin ajatteleva!), mutta pystyn nimeämään monia ärsyttäviä asioita läheisissäni. Mutta useimmiten vain sellaisina päivinä, kun olen väsynyt ja muutenkin vittuuntunut. Oikeasti tykkään ystävistäni ihan hulluna. Tykkään niistä kuin hullu.

Random juttu: olen huomannut, etteivät ihmiset monestikaan osaa käyttää pilkkua sanojen kun ja kuin yhteydessä.