pottu

Hehe spämmään blogiini. Onneks mulla on lupa tähän. Mun blogi, mun säännöt.

Hassu päivä on ollut. Laitoin päälle uuden lempimekkoni ja talvitakin. Joskus aikaisin aamulla oli laskarit ja oli hassuu, kun luokan ovi oli auki ja muuten oli käytävillä ihan hiljaista, mutta yhtäkkiä alkoi kuulua sellainen vauvanitku-/kissanrääkkäysääni. Katsoin vain vieressäni istuvaa ja nauroin äänettömästi ja se nauroi äänettömästi takaisin. Mut sit myöhemmin päivällä kysyin yhdeltä toiselta kaveriltani, et kuuliko se sen äänen ja se ei tiennyt mistä puhuin. Olikohan ääni päässäni?? Ehkä se vieressäni istuva nauroi vain sille että randomisti nauroin.
     Sit jossain välissä pohdin ääneen, että miten yhden tehtävän olisi voinut ratkaista eri tavalla. Nii sit joku toisen pöydän ääressä istuva tyyppi kääntyi muhun päin ja kysyi et enkö mä tajua ja sanoin että en ja sit se alko selittää. Se oli kyllä ratkaissu sen tehtävän tosi oudosti, mutten viittiny sanoo sitä sille.

Kävin koulussa syömässä! En yleensä käy, mutta tää oli jo toinen kerta tällä viikolla. Outoa. Ruokalassa istuin joidenkin kanssa ja tuli puheeksi kasvissyöntini ja yhtäkkiä ne alkoi tentata multa kaikkea mahdollista ja se oli vähän inhottavaa, varsinkin kun en oo mikään maailman tiukin vegaani tai sellainen (käytän maitotuotteita yhyy. yritän kyllä vähentää!). Mutta kuitenkin yritän jotain? On jotenkin väärin, että mun täytyy selitellä jotain kasvissyöntiäni, mutta lihan syöminen on jotain sellaista, mitä ei muka saisi kritisoida.

Vielä yksi hassu juttu: mut kutsuttiin yläasteen luokkakokoukseen! En uskonu, että ne oikeesti järjestäis sen. Tämän innoittamana kävin stalkkaamassa vanhoja luokkalaisiani ja yyyyy pelkästään niiden nimet sai mut muistamaan kaikkea inhottavaa. Onneksi olen täällä ja luokkakokous on siellä kuusessa, missä ennen asuin. Ainoa, jota olisi ollut kiva nähdä, on luokanvalvojani. Hieno ihminen. Ois siistii jos se ois ylpeä musta. Mutta en tiedä, voiko se vielä olla. Yläasteesta on niin vähän aikaa, en oo saavuttanut vielä mitään.

Koulun jälkeen keitin termosmukiini kahvia ja lähdin rautatieasemalle ja näytin varmaan tosi coolilta. Minä ja termosmukini ja maailman coolein seuralainen: Mandi. Saatoin Mandin Jäähallille ja jonotin kanssaan. Ehti tulla pimeää ja meinasin jäätyä. Sitten lähdin kotiin päin, mutta tajusin, etten oikeastaan tarkasti tiennyt missä olin ja miten pääsen sieltä pois, joten hyppäsin vain johonkin keskustaan menevään ratikkaan. Jäin Lasipalatsin edessä pois ja ajattelin käydä alkossa ja sitten tapahtui jotain jännittävää: astuin jostain Sokoksen kulmasta ovista sisään ja menin liukuportaat alas ja yhtäkkiä olinkin siellä asematunnelin alkossa! Noi Helsingin tunnelit on mulle jotain tosi vaikeasti hahmotettavaa (suuntavaistoni on esim. surkea), joten toi oli jotenkin tosi hienoa! Nyt tiedän, että siitä pääsee helposti rautatieasemalle.

Ostin erästä väkevää aikuisten juomaa (jonka kuluttamista en suosittele kenellekään!1) ja myyjä katsoi henkkareitani tosi tarkkaan. On aina hauska esitellä baarissa ajokorttiani: hiukseni ovat noin sentin mittaiset. Nykyään ovat varmaan 30 kertaa pidemmät.

Nyt olisi pari tuntia aikaa laskea harjoituksia, jotka pitäisi palauttaa huomenna. Sitten lähden noutamaan Mandia ja ehkä jatkamme iltaa jossain, ehkä emme.
(saa kyllä nähdä, miten ton matikan suhteen käy. huoneenikin pitäisi siivota, tää on ihme kaatopaikka. lattialta saattaisi hyvinkin löytää jonkun vaatekasaan hukkuneen ruumiin. raukka.)

Voikaa hyvin.

peruna

Ette saa tänään naamaani. Mut jos viehätytte jaloista, niin tää saattaa ehkä helpottaa:

En oo pitänyt tuota kyllä vielä paljoakaan jalassani, joten se tuskin tuoksuu minulta. Ette voi yrittää nuuhkia sitä ruudun läpi. Tai siis voitte, mutta aromini eivät välttämättä päädy nenäänne asti.
Mutta sukka mikä sukka.

(toinen sukka on vielä tuloillaan)

Musta on tosi hämmentävää, miten jotkut vain käy kaikilla luennoilla. Mä vaan mietin aina aamuisin, että "ei siellä oo kuitenkaan mitään tärkeää" ja jään kotiin nukkumaan. Mutta tyypit tuli eilen joskus kymmeneltä aamulla risteilyltä ja tuli kahdeksitoista luennolle???????

Tänään istuin luentosalissa jonkun tuntemattoman pojan vieressä ja neuloin ja pidin huolta omista asioistani jne. Sit jossain vaiheessa sen pojan edessä istuva kääntyi ja sanoi sille pojalle että "voitko lopettaa?" Se poika oli ilmeisesti potkinut sen edessä istuvan penkin selkänojaa.
Koin suurta sympatiaa sitä edessä istuvaa kohtaan. Mun selkää potkitaan aina välillä ja se tuntuu hullun inhottavalta enkä pysty keskittymään muuta kuin siihen, että joku potkii mua, mut emmä koskaan uskalla kääntyy ja sanoo et "lopeta vittuperkelesaatana." En ees tajuu, miks ihmisten pitää potkia niitä??

Kävin tänään kaupassa. Kassoja oli auki vain kaksi ja jonotin ihan rauhallisena. Se kassahenkilö siinä yritti huudella lisää myyjiä kassoille ja sillee, mutta sitten takanani jonossa ollut nainen alkoi valittaa kassahenkilölle siitä, kuinka tämän pitäisi hoitaa työnsä nopeammin ja että se muutaman (ehkä viiden?) henkilön jono oli sen kassahenkilön syytä. Mua suututti ja suututtaa niin paljon. Miten muka oli sen kassatyypin syytä se, että yhtäkkiä oli paljon asiakkaita ja liian vähän työntekijöitä?? Aargh!

asefgfhfhf.

Inhottavaa.

Kotona aloin keittää perunoita. Ehkä toinen kerta elämässäni, kun keitin perunoita. Netissä väitettiin, että 20 minuutin keittoaika riittää, mutta eiiiii. Vitutti, kun vasta joskus tunnin päästä perunani olivat syömäkelpoisia. Mulla oli nälkä =(

Tein kuitenkin ihan hyvää papukastiketta. Siihen tuli: sipuli, valkosipulinkynsi, puolikas chilipalko, yksi porkkana raasteena, purkillinen valkoisia papuja tomaattikastikkeessa, epämääräisiä mausteita.

Sanoin eilisessä merkinnässäni, että mulla on kolme tölkillistä papuja. Mutta löysinkin niitä vielä yhden lisää! Mistä ne kaikki ovat ilmestyneet? Noh, en valita.

Elämäni on huisin jännittävää. Lol.

(oon kirjoittanut tänne nyt pelkästään lokakuun aikana enemmän kuin tän vuoden tammi-toukokuussa yhteensä.)

SIIS:

Eilen irtaannuin ruumiistani.
Se oli pelottavaa.

Aamulla oli edelleen vähän sekava olo. Kävin koulussa. Helpotti vähän, kun puhuin eläville ihmisolennoille.

Oon kriisissä matikan suhteen. Mä en halua tehdä isona mitään matikkaan liittyvää tai en oo ainakaan keksinyt vielä mitään mitä haluaisin. En halua tehdä isona oikeastaan mitään. Haluan vain asua länsirannikolla jonkun kivan kanssa ja rakentaa oman rantasaunan ja viljellä yrttejä.

Olisinpa humanisti. Humanistitytöt on söpöimpiä. Mut matikassa on enemmän poikia. Voisin silti käydä välillä kuokkimassa humanistibileissä ja iskeä tyttöjä ("hehe").
On niin paljon ihmisiä, joihin voisin ihastua. Kaikki on niin ihastuttavia. Miksei kukaan ihastu muhun? Miksi angstaan tästä näin paljon=

(haluaisin vielä joskus olla tarpeeksi rohkea puhuakseni tuntemattomille ihmisille bussipysäkeillä. entä jos löytäisin siten sielunkumppanini?)

Oon niin rakkaudenkipeä, vaikka yritän vakuutella itselleni, että oon tarpeeksi vahva pärjätäkseni yksin. Mutta kun en oo. Joskus tulee heikko olo pelkästään siitä, että haluaisin niin kovasti jonkun silittävän hiuksiani.

Haluaisin löytää pakopaikan.

Mitähän tapahtuisi, jos postaisin tänne naamakuvani? En tiedä. Ehkä tuhoaisin kaikki mielikuvanne ulkonäöstäni eikä ne vois palautua koskaan.
Oon aika lyhyt, seison vähän hassusti, käytän silmälaseja ja yhä kasvavissa määrin mekkoja.
Omistan vaaleansinisen muumisateenvarjon.
Aina välillä istun ratikassa kuulokkeet korvilla ilman päämäärää.
Löytäkää mut.

Huomasin tänään, että mulla on kolme tölkillistä säilykepapuja. Voisin tehdä huomenna papukastiketta.

Huoneessani on liikaa tavaraa sen kokoon nähden.

SIIS tässäkään merkinnässä ei oo mitään järkeä. logiikkaa ei oO.
(käytän laskuharjoituksissa hirveästi sanoja "siis" ja "eli" ja koska mielestäni niillä on joskus merkitysero. kirjoitan turhissa huomioissa pienellä siis ja tärkeissä kohdissa ISOLLA SIIS:)

Saankohan joskus vielä sata lukijaa? Mietin aina välillä et miten ihmeessä mulla on näinkään monta mut luin tänään jotain vanhoja merkintöjäni nii eihän blogini oikeastaan oo ees mikään paska? Kai?

Haluaisin, että olisi kevät ja olisin Pariisissa viettämässä iltaa Seinen rannalla juoden halpaa punaviintä ja keskustellen syvällisesti uusien tuttavuuksien kanssa ja sit välillä pussailtaisiin.
(sit voisin laittaa facebookiin päivityksen: "PARIISIN KEVÄT")

Viintä. Kaalta.

Mutta nyt olen Suomessa ja pimeä tulee jo viideltä ja istun yksin kotona juoden lempirooibostani ja haaveilen ihmisistä, jollaiset ei kiinnostu munlaisista.

cccccc

Oon elänyt tän päivän jossain kummallisessa usvassa ja kyseenalaistanut olemassaoloni ja kaiken ja kaikki on tuntunut ihan järjettömän epätodelliselta. Pohdin, olenko vain kuvitellut koko elämäni, olenko vain kuvitellut itseni tähän. Ehkä mua ei olekaan olemassa??

Lopulta tajusin, mikä olen:

OLEN JUURI SELLAINEN IHMINEN JOISTA VANHEMMAT VAROITTELEE LAPSIAAN.
En voi selittää tätä tässä.
Kysykää jos joskus näätte mut.
(tää on hauska juttu ja toisaalta ihan sairaan pelottava??)

En tajuuuuuuuu.
Sekoankohan?
Ottakaa musta kiinni, muuten katoan.

hyvää yötä

Olin kuoleman väsynyt (kuolemanväsynyt?) kello viidestä asti. Menin nukkumaan ennen kello yhtätoista. Nyt ollaan jo seuraavan päivän puolella.
Tänään on jotenkin hyvä yö olla valveilla. Toisaalta haluaisin toki nukkua, sillä pitäisi herätä viiden ja puolen tunnin päästä ja huomenna oon varmaan vielä väsyneempi kuin tänään. Mutta toisaalta: viisi ja puoli tuntia on aika ruhtinaallisesti ja välillä on hyvä vain maata sängyssä miettimässä ihmisten hienoutta ja puita ja - en tiedä - sitä miten matikka on vain jotenkin niin turhaa eikä kerro mitään älykkyyteni tasosta.
(ihmiset luulee, että oon älykäs, koska kirjoitin laudaturin pitkästä matikasta. oikeesti mä vain laskin niin paljon että tajusin kaikkien lukiomatikan tehtävien olevan ihan samanlaisia. ja opettelin käyttämään maolia.
pitkää matikkaa arvostetaan liikaa.)

Arvostan ihmisiä, joilla on Ajatuksia. Sellaisia ajatuksia, joilla muutetaan maailmaa. Ihailen ihmisiä, jotka puhuvat ideoistaan. Mä en oikein uskalla. Haluaisin osata sen ajatusketjun, jolla ideoita syntyy. En uskalla puhua ideoistani, koska ne ei oo täysin valmiita, loppuun ajateltuja. Niissä on virheitä ja aukkoja, jotka kumoaa koko ajatuksen. En tykkää useinkaan osallistua väittelyihin sellaisissakaan asioissa, joita olen ajatellut paljon ja joista mulla on mielipide. Pelkään liikaa, että sanon vahingossa jotain väärää tai turhaa tai paljastan sellaisen aukon ajatuksessani, jonka perusteella vastapuoli ottaa oikeudekseen olla kuuntelematta mua.

Kirjoitan asiat tähän merkintään heti, kun ne tulevat päähäni. Joku osa aivoistani taitaa jo nukkua, vaikka käytännössä olenkin vielä hereillä.

En oo osannut nukkua viiteen vuoteen kunnolla (ilman lääkkeitä). En kykene normaaliin unirytmiin. En tiedä, milloin tää "vaihe" menee ohi - eikö jossain vaiheessa pitäis oppia nukkumaan? Niin olen luullut. Mulle on kyllä myös väitetty, että kuukautisista tulee joskus säännölliset. Oon odottanut sitä nyt kahdeksisen vuotta.

Yritän vieroittua unilääkkeistä pois. Ei mulla enää pitäis olla mitään syytä, mikä estäis nukkumisen: en ole Masentunut, en Huolehdi, kotonani ei riehu ketään sellaista joka ois ottanut muutakin kuin särkylääkkeitä. Mutta en silti osaa. En tiedä, pakko opetella. Lääkkeet loppuu kohta enkä halua mennä uudelle lääkärille pyytämään reseptin uusimista.

Haluaisin tiedättekö olla sellainen ihminen, joka puhuu junissa ihmisille. Tutustuu. En tiedä miten muut ihmiset pystyy siihen. On käsittämätöntä, miten jotkut osaa vain puhua. Tuntemattomille. On kuulemma olemassa ihmisiä, jotka oikeasti juttelee kirjastontätien kanssa uutuusromaaneista tai vuodattaa elämäntarinansa baarissa jollekin toiselle yksinäiselle. Mäkin haluaisin, mutten koskaan keksi mitään sanottavaa, saati uskalla tehdä mitään asioiden eteen. Joudun yksinkertaisimmatkin asiat harjoittelemaan pääni sisällä (ja mahdollisesti googlettamaan. oon yksi niistä ihmisistä, joka oikeesti pitää wikihowta hyödyllisenä). Mun pitäis käydä apteekissa etsimässä asioita, mutten oo keksinyt, miten muotoilen asiani apteekkarille. Voi jestas, oon aika säälittävä ihmisenä.

Tuntemattomille puhuminen on mahdotonta, mutta vaikka tuntisin ihmisen nii en silti saata osata. Tuntuu, että vaikka kuukausi sitten eräs juotti mua humalaan ja saattoi kotiin ja halasi(???) niin nyt ollaankin henkisesti taas ikuisuuden päässä toisistamme ja hämmennyn joka kerta, jos tää tyyppi osoittaa huomaavansa, että oon edelleen olemassa.

Mulla on pahoja tapoja. Toivon koko ajan erilaisia huomionosoituksia (kommentteja, kortteja, tumblr-viestejä, sanoja "oot ystäväni"). En sais odottaa ihmisiltä jatkuvia tällaista, jatkuvia vakuutteluja siitä etten oo vihattava. Se on hemmetin väsyttävää eikä elämä toimi niin. Pitäis oppia siitä eroon. Mutta se on niin vaikeaa. Oon oppinut siihen, että ihmiset vain esittää ystäviäni.

Pahoista tavoista puheen ollen: oon kerran elämässäni vetänyt henkoset tupakasta. En muista siitä paljoa (olin aika humalassa), muttei se ollut mikään maailman hienoin kokemus. Silti aina välillä mulla tekee jotenkin älyttömän paljon mieli tupakkaa. Mistäköhän se johtuu. (Onneksi en osaa ostaa tupakkaa.)

Kello on nyt tasan kolme. Olen tässä myöhäisillan/yön aikana harkinnut, etten menisi huomisiin laskareihin. En ole tehnyt laskuharjoituksia eikä sinne oo kovin moni muukaan tulossa (kaikki ovat fuksiristeilyllä. minä en osallistunut sillä ahdisti ajatus kahdesta vuorokaudesta suhteellisen suljetussa tilassa ilman pakomahdollisuutta. (en pysty nauttimaan bileistä jos ei ole olemassa sitä mahdollisuutta, että voin halutessani lähteä)).
Mutta en haluaisi aina vain lintsata. Oon aika lintsariluonne enkä välillä oikeesti tajua, miksi vaivautua luennoille, joissa ei ole läsnäolopakkoa. En tajua, vaikka koen oppivani asiat paljon paremmin, jos käyn luennoilla.

En tiedä onko tässä merkinnässä mitään järkeä. Halusin vain kirjoittaa tämän.

Enää viisi tuntia aikaa nukkua. Sehän on kuin matka Rovaniemeltä Ouluun ja takaisin. Se on suhteellisen pitkä matka se, ainakin helsinkiläisen näkökulmasta. Näin olen ymmärtänyt. Helsinkiläisten mielestä Turku on kaukana. Helsinkiläisten mielestä hesa on stadi.
Kutsuisin silti mielelläni itseäni helsinkiläiseki (sillä ette tiedäkään kuinka hienolta tuntui lauantai-iltana ahtautua matkalaukkuni kanssa junaan bussiinpa hölmö ja katsella märkää maisemaa ja valoja ja ihmisiä jotka eivät näytä kaikki samalta ja jotka eivät tiedä musta mitään).
Ehkä joku päivä.

// olin just saanut kirjoitettua tän merkinnän valmiiksi kun painoin itseni vahingossa edelliselle sivulle ja meinasin jo suuttua itselleni mutta LUOJAN KIITOS EN MENETTÄNYT TÄTÄ. onhan tää nyt sentään joku huipputeokseni tai jotain. tää blogimerkintä.
niin.