tämmöstä terapiapäiväkirjaa taas:
kerroin terapiassa, että "tuomitseva minäni" ehkä toistaa koulukiusaajieni sanomisia. terapeutti antoi tehtäväksi kirjoittaa niille kirje.

aloitin sen tosi ajoissa nyt kun muistin sen. huomenna on taas terapia.
luulin etten saa mitään kirjoitetuksi. muistan yläasteelta niin vähän mitään konkreettista. mut oonki saanut jotain kirjoitettua. muistan sen jäykistävän pelon joka mulla oli. ja muistan, kuinka aikuiset ei tehneet mitään.

ton tajuttuani toi alkoi suututtaa mua eniten. kävin tätä kirjettä varten stalkkauskierroksen facebookissa entisistä luokkakavereistani. suurimman osan elämä, erityisesti pahimpien kiusaajieni, kuulostaa ton perusteella siltä, etten kadehdi sitä yhtään. ja joo, ne teki mulle paskasti ja oli kauheita ja niiden kyl ois pitäny osata olla parempia.

mut vittu eniten suututtaa opettajat, jotka ei tehneet mitään, vaik noi sano suoraan esim. ettei haluu mua ryhmäänsä. ja mun vanhemmat, joiden ois pitäny ihmetellä mun poissaolojen määrää, enhän mä ollu oikeesti kipeä käytännössä koskaan. ne oli aikuisia. vittu.

vituttaa olla niin paskana jostain, joka on tapahtunu 10 vuotta sitten. ja just ku mielestäni kyl mulla menee elämässä nykyään noita paremmin. en jäänyt kotiseudulle, en mennyt nuorena naimisiin ja hankkinut lapsia, en jättänyt kouluttautumatta. ja siis disclaimer: en haluu väheksyä tuollaisia valintoja. ehkä enemmänkin yrittää kohottaa itsetuntoani, ku en ite oo koskaan halunnut tuollaista itselleni, ja kaikesta menneisyydestäni huolimatta sain muutettua jonku 800km päähän missä en tuntenut ketään ja oon saamassa maisterintutkinnon.

mua pelotti niin paljon itteäni että joudun jäämään tuonne.

siitä on ihan kohta 3 vuotta, kun näin nykyään menneen ystäväni viimeksi.

sen kuoleman jälkeen kerroin siitä lääkärilleni. mut se ohjas keskustelun heti pois siitä. jäi olo, ettei se ois ollu iso juttu. 

mut vielä kolmenkin vuoden jälkeen oon aika varma, että tosi iso osa tästä nykyisestä pahasta olosta ja sekoamisesta johtuu siitä. 

terapeutille kerroin siitä viime kerralla ja se sentään tuntui ymmärtävän. eka kertaa kans itkin sen edessä. vihaan itkeä ihmisten edessä. mut nyt se ainaki tietää ton. on vielä aika monta juttuu, joita se ei tiedä.

terapia tuntuu tavallaan hitaalta. on niin paljon asioita, joita haluaisin käsiteltävän. poikaystäväni haluaisi, et puhuisin sekoilustani ja just tän hetkisestä olosta. mut sekoilusta on ahdistavaa ja hävettävää kertoo ja haluaisin et toi tuntis mun taustan ensin. musta tuntuu epäreilulta, että poikaystävä vaatii mua käymään tiettyjä asioita läpi siellä. muistuttaa sitä, kun 15-vuotiaana aloitin mielenterveyspalveluiden käytön ja kerroin vanhemmille ja äiti sanoi etten saa puhua siitä mitään. sen jälkeen en oo koskaan kertonut niille, että voin nykyään, 10 vuotta myöhemmin, vähintään yhtä paskasti.

aloin nyt lukee matt haigin reasons to stay alive ja mm. se puskee näitä ajatuksia ulos just nyt. ja vaik se et elämä on muutenki vaikeaa ja esim. aamulla ku yritin kertoo poikaystävälle et masentaa, voitko halata mua, niin se oli vaan et kyllä se siitä, halas nopeesti ja lähti pois. 

living is easy with eyes closed

puhun täällä varmaan lähinnä samoista asioista merkinnästä toiseen. mut ei se kai haittaa, kun ei tätä varmaan lue paljon kukaan. tää on vähän tämmönen mun päiväkirja.

yhtenä perjantaina istuin yksin eräässä baarissa vallilassa juomassa viiniä ja lukemassa. kirjanani oli pirkko saision pienin yhteinen jaettava. välillä katsoin ikkunasta kadulle, aina samaan aikaan joku kadulla kävelijä katsoi mua takaisin. ohi käveli porukoita, joilla tuntui olevan kivaa. mietin, että mulla ois ollut mahdollisuus olla jossain porukassa sinä iltana. mutta koin hyvin suurta kuulumattomuutta muihin ihmisiin.
mietin myös, kuinka joskus, ehkä jopa juuri samassa baarissa, olli suositteli mulle pirkko saisiota. punaisen erokirjan luin joskus lukiossa, mutta tääkin vaikuttaa hyvältä.

sain tosiaan töitä siitä paikasta, jossa oon ollut jo kaksi vuotta. muualta en saanut. en vielä tiedä, mitä käytännössä teen kesän.

eilen olin ystävän tupareissa. oli unohtanut kutsua meidän porukasta puolet. ahdistaa vähän, et on tällainen ystävä, joka parisuhteen myötä on muuttunut tosi paljon ja joka vaan suunnilleen unohtaa olla yhteydessä tai luulee vastanneensa viesteihin, vaikkei oikeasti ole. katsoin eräs päivä vuoden takaisia kuvia puhelimestani ja niissä hengattiin useita kertoja viikossa, nyt nähdään parin kuukauden välein. kaikki kutsut mihinkään feidaa tyyliin puolen tunnin varoitusajalla.
ystäväporukassa ylipäätään lähinnä ahdistaa. näin ei kuuluis olla, mutten voi poistaa niitä ketään ystävistäni, koska ne on liian tärkeitä. kuitenki.

tajusin tässä kans, etten saa tänä vuonna tarpeeksi noppia kelan opintotukea varten. todennäköisesti. oon suunnitellut opintoni niin, että tarkoitus on ollut saada 30 opintopistettä gradusta. ja gradun piti valmistua huhtikuun loppuun mennessä (lol alunperin piti valmistuu joulukuussa). näin ei käynyt. nyt pitäis kai saada tehtyä se heinäkuun loppuun mennessä, jotten joudu palauttamaan opintotukia. kohta toisaalta opintotuki kans loppuu, niin mitä väliä millään.

mun neljästä kylvämästä chili-lajikkeesta vain kaksi on alkanut itää. toivottavasti niistä tulee paljon satoa.

täl hetkel kivoimpia asioita on ehkä se, että mun säärikarvat on tällä hetkellä aika pitkät ja pehmeät. oon _melkein_ oppinut tykkäämään jaloistani karvaisina. tykkään maata lattialla selällään ja heilutella jalkoja, kun ilma tuntuu karvoissa. mutten silti tiedä, et uskallanko lämpimien kelien tultua olla sheivaamatta niitä. ne on niin tummat ja pelkään ihmisten mielipiteitä. vaik ois kiva uskaltautuu ulos ainaki sen verran, et tunnen kesätuulen jaloissani.

ja sit se, kun mietin reissuani, jonka aion toteuttaa varmaan heinäkuussa. oslon lisäksi harkitsen vähän kööpenhaminaa. tai siis jompaa kumpaa niistä. oslossa käydessä haluisin kans käydä siel bergenissä, mutta sinne on suht pitkä matka, enkä tiedä uskallanko/jaksanko niin pitkää reissua yksin, et kävisin kahdessa paikassa. ehk, jos annan itseni lentää johonkin. mut en haluais.
haaveilen kans tallinnan matkasta, koska tekee mieli mennä syömään vegan veehen.

sain muuten vihdoin kelan päätöksen kuntoutustukihakemukseeni. sain sen. nyt uskallan sopii aikoja useammin kuin joka toinen viikko.
terapiakäynnit on joka kerta tosi pelottavia ja joka kerta etukäteen oon ahdistunut siitä, et saanko sanottua mitään. mut mun terapeutti on kyl jotenki tosi kiva ja joka kerta oon lähteny siinä mielentilassa, että en ainakaan käyny turhaan.
ehkä siel käyminen kans helpottuu, kun siitä tulee jokaviikkoinen rutiini.

tänään tein lasagnee. se oli ihan ok, vaikkei ollutkaan parasta, kuten ohjeessa väitettiin. eikä vegaanista. muistaakseni oon joskus tehnyt ihan hyvää vegaanistakin lasagnea. ehk pitäis vain oppii muistamaan, ettei juusto/maito tee ruuista välttämättä parempaa. nykyään teen makaronilaatikonki aina ilman mitään eläintuotteita, koska niin se maistuu musta oikeesti parhaalta. vaik ennen luulin, et makaronilaatikko tarvis munamaidon.

telkkarista tulee the beatles: eight days a week. voi luoja, kuinka söpö paul mccartney oli nuorena.

vappuaattona oli kivaa. kömpelönä sain kauniin mustelman käsivarteeni. kävin erään kaverin luona tutustumassa häntä suomalaiseen musiikkiin. vappupäivänä join poikaystävän tekemää simaa ja katsoin sillan neloskautta, joka oli vihdoinkin ilmestynyt netflixiin.

mustelmat tuntuu erityisen kivalta, koska viime aikoina oon (tyhmästi) harkinnut itseni satuttamista. nyt voin vain painaa mustelmaa.

en jaksa mitään. en saa vieläkään töitä. tänhetkinen esimieheni tarjoaa mulle kesäksi töitä. varmaan koska säälii mua.

itseinhoni on taas nostanut päätään. en haluis suostuu tuohon tarjoukseen, koska en oo viimeaikoina ollut hyvä työntekijä.

kaikki vituttaa niin paljon. sekä mun poikaystävä että mun sisko on pettänyt mun luottamuksen. parin viikon sisään. ja mun ystävät ei vastaa mun viesteihin.

tuntuu, että ainoa syy jaksaa elää tällä hetkellä on, että näen mun chilien kasvavan. seki tuntuu epätoivoiselta ja pelottaa.

(harkitsen kans yksinäistä reissua osloon. laivalla tukholmaan ja junalla ehkä bergenin kautta osloon. eniten pelottaa laivamatka yksin.)

on niin hämmentävää välillä miettii aikaisempaa elämää.

mun lapsuuden toverit menee naimisiin. siitä piiristä, jonka kanssa olin tosi läheinen 15-vuotiaaksi asti, ainakin kolme on mennyt naimisiin. siinä oli minä ja mun sisko (jotka sit jätettiin se uskonnollinen yhteisö) ja x ja y, jotka oli sisaruksii, ja z. ja d, ja å. x ja y ja z on kaikki nyt naimisissa. y:llä on kaksi lasta. ja d on tekemässä lähetystyötä eripuolilla maailmaa.

tuntuu niin hämmentävältä.

haluisin vähän edelleen olla noiden ihmisten kanssa tekemisissä, koska ne on ollu mulle tosi rakkaita. mutta en sinänsä enää halua olla tuossa yhteisössä enää millään tavalla tekemisissä. varsinkin kun tavallaan menetin kaikki ystävyyssuhteet noihin silloin, kun erosin tuosta yhteisöstä. ja nyt yritän jatkaa elämääni ilman uskistraumoja.

mut just tuntuu tosi pahalta nähdä jossain instagramissa et joku vanha ystävä saa jo toisen lapsen. en ees osaa sanoa miltä se tuntuu. mut joltain se tuntuu.