Irrallaan

tämmöstä terapiapäiväkirjaa taas:
kerroin terapiassa, että "tuomitseva minäni" ehkä toistaa koulukiusaajieni sanomisia. terapeutti antoi tehtäväksi kirjoittaa niille kirje.

aloitin sen tosi ajoissa nyt kun muistin sen. huomenna on taas terapia.
luulin etten saa mitään kirjoitetuksi. muistan yläasteelta niin vähän mitään konkreettista. mut oonki saanut jotain kirjoitettua. muistan sen jäykistävän pelon joka mulla oli. ja muistan, kuinka aikuiset ei tehneet mitään.

ton tajuttuani toi alkoi suututtaa mua eniten. kävin tätä kirjettä varten stalkkauskierroksen facebookissa entisistä luokkakavereistani. suurimman osan elämä, erityisesti pahimpien kiusaajieni, kuulostaa ton perusteella siltä, etten kadehdi sitä yhtään. ja joo, ne teki mulle paskasti ja oli kauheita ja niiden kyl ois pitäny osata olla parempia.

mut vittu eniten suututtaa opettajat, jotka ei tehneet mitään, vaik noi sano suoraan esim. ettei haluu mua ryhmäänsä. ja mun vanhemmat, joiden ois pitäny ihmetellä mun poissaolojen määrää, enhän mä ollu oikeesti kipeä käytännössä koskaan. ne oli aikuisia. vittu.

vituttaa olla niin paskana jostain, joka on tapahtunu 10 vuotta sitten. ja just ku mielestäni kyl mulla menee elämässä nykyään noita paremmin. en jäänyt kotiseudulle, en mennyt nuorena naimisiin ja hankkinut lapsia, en jättänyt kouluttautumatta. ja siis disclaimer: en haluu väheksyä tuollaisia valintoja. ehkä enemmänkin yrittää kohottaa itsetuntoani, ku en ite oo koskaan halunnut tuollaista itselleni, ja kaikesta menneisyydestäni huolimatta sain muutettua jonku 800km päähän missä en tuntenut ketään ja oon saamassa maisterintutkinnon.

mua pelotti niin paljon itteäni että joudun jäämään tuonne.