plaa plaa plaa

osaisinpa kirjoittaa tänne. usein tekisi mieli, mutta en vain oikeasti osaa.

tavallaan vähän samalla tavalla kuin tekisi mieli kirjoittaa kavereilleni esimerkiksi vaikkapa facebook-viestejä, mutta mitään en saa kuitenkaan aikaiseksi.

pari yötä sitten olin jo käymässä nukkumaan, mutta yhtäkkiä koin vastustamattoman pakkomielteen etsiä sen laatikon, jossa on vanhoja kirjeitäni. sitten luin ensimmäistä kertaa neljään vuoteen sellaisen kirjeen, joka lähetyshetkellään oli NIIIN hyvä juttu, mutta muutama viikko myöhemmin sama henkilö rikkoi mut niin pitkäksi aikaa, ettei mitään järkeä oikeasti. nyt tavallaan huvitti, kun kirjekuoressa oli mukana pari nenäliinaa sen vuoksi, että ne oli ihan nättejä. yleensä aina säilytän tuollaiset, joten nytkin neljä vuotta myöhemmin ne oli jäljellä, mikä oli sinänsä ihan hyvä, koska itkin ihan helvetisti.

kävin tallinnassa. tallinna on ihana kaupunki. pääsisinpä sinne silleen, etten väsyisi muutaman tunnin kaupunkitutkiskelun jälkeen.

joskus mun varmaan pitäisi kertoa mun vanhemmille, ettei mulla mee kauhean hyvin. se sinänsä varmaan helpottaisi asioita, koska jos ne ymmärtäisi niin ehkä ne ei painostais mua niin paljoa esim työnhakuun ja opiskeluun. muttei ne koskaan oo yleisesti ottaen tukenut mua missään joten nytkin tuntuu aika vaikealta puhua niille asioista.

luin tänään lapin kansasta jutun, jonka haluaisin jakaa: tässä. (jostain syystä toi linkki ei aukea koneellani vaikka luin sen puhelimellani ihan onnistuneesti). toi ihminen tuntui jotenkin siltä, että se tietäis ehkä jotain siitä, mitä tunnen. se on kirjoittanut runokirjan ilmeisesti, mutten löytänyt sitä helmetistä eikä mulla oo rahaa ostaa kirjoja. haluaisin lukea sen.

(rahapula on oikeesti yksi isoimmista murheistani. tällä hetkellä on vielä rahaa mutten todennäköisesti pysty kesällä opiskelemaan tai tekemään töitä eikä mulla oo säästöjä enää.)

olin nuorena niin innostunut lukemisesta. jos menin kirjaston nuortenosastolle eli lempiosastolleni niin en jossain vaiheessa enää löytänyt uutta lukemista. mutta nykyään en saa luettua edes hyviä kirjoja loppuun. en pysty keskittymään mihinkään.

(seuraava varsinkin on huonoa luettavaa, tää on nyt tällainen trigger warning)

suunnilleen joka päivä jollain tavalla mietin kuolemaa. en oikeasti pystyisi tappamaan itseäni, koska samaan aikaan pelkään helvettiä edelleen niin paljon. mutta huonoimpina päivinäni toivon vain että pystyisin päättämään, etten olisi enää olemassa. ja jos joudun pakottautumaan ulos, niin en jaksa seurata liikennettä, kävelen vain tien yli. en hirveästi välitä itsestäni. enkä usko että tulevaisuus olisi parempi.

mutta kuitenkin tosiaan edelleen pelkään helvettiä (elin menneisyyteni uskonnollisessa yhteisössä ja vaikka siitä on jo vuosia niin en oo kokonaan päässyt irti). siksi en uskalla tehdä itselleni mitään. kolme (3) päivää on siihen, että pääsen psykiatrin luokse. ehkä se keksii edes tilapäisen ratkaisun tilanteeseeni.

tää on taas ollut tosi tajunnanvirtaa. jos pääsit tähän asti, niin arvostaisin tosi paljon, jos voisit edes nimettömästi sanoa, että olet olemassa. musta tuntuu niin yksinäiseltä ja maailmasta irtaantuneelta.

huomenna on psykologi kello 9:30 ja väsyttää mutten uskalla mennä nukkumaan, koska nään niin pahoja unia suunnilleen joka yö.

tuntuu niin pahalta koko ajan ja siitä pitäisi kai puhua muttei oo voimia.

kirjoitan silmät kiinni, koska en halua jatella tätä kaikkea taas. ajattelemattomuus on mun keino selvitä. mut jo ei ajattele niin ei selviä.

vaikeaa.

mietin liikaa itseäni. loppujen lopuksi mulla ei oo mitään väliä. jos voisin estää esim. edes yhden muslimin kaltoinkohtelun suomessa niin tekisin sen. oon ihan yhtä viaton kuin hekin eli yhtä paljon ansaitsisin sen paskan: nimittelyn, uhkailun, väkivallan, kaiken. mutta mussa on sellainen mitättömän pieni tekijä joka estää ihmisiä kohtelematta mua sillä tavoin.

tuntuu niin pahalta kun ihmiset taas puhuu siitä, kuinka rajat pitäisi sulkea. on niin paljon ihmisiä joiden pitäisi päästä turvaan ja sit on suomalaisia, jotka haluaa pitää ne poissa. en tajua.

viha on se mitä terroristit haluaa kylvää. olen pelokas, mutta yritän aktiivisesti olla olematta. rakastakaa lähimmäisiänne, ja muita.

(tuntuu niin vaikealta, kun haluaisin auttaa ja tehdä asioita, mutta helvetin masennus kaataa mut jatkuvasti sohvalle enkä uskalla olla yhteydessä keneenkään.)

näihin lätäköihin helposti kastut

pääsin kurssista läpi! siis sain siitä 40(!!!!) pistettä 45:stä!!1 voi vitsit.

tuntuu, että mua on huijattu tästä masennusjutusta. tuntuu, että munkin pitäisi olla joku kaunis, herkkä, tummiin pukeutuva, salaperäinen tyttö, joka kaikesta huolimatta on jotenkin tosi merkityksellinen kaikille tuntemilleen ihmisille. mutta en mä oo. tää blogijuttuki on ihan huijausta. on jotain pehmeitä värejä ja profiilikuva, joka en todellakaan ole minä. mä oon ruma ja likainen ja haiseva ja oksenteleva ja mä sanon usein tosi ajattelemattomia asioita ja kohtelen ihmisiä huonosti ja siis ää. mulla on poikaystävä, joo, mutta jos tässä suhteessa on jotain paskaa, niin se olen minä. mut pitää riisua ku tuun ulkoa sisään enkä saa itse kenkiä pois jalasta. ja mulle pitää tuoda niitä helvetin oksennusämpäreitä.

on jotain asioita, jotka on mulle tärkeitä. niinku poikaystäväni. ja feminismi ja opiskelijoiden asiat. oisin niin halunnut olla keskiviikkona osoittamassa mieltä, mutta en mä koskaan uskalla (koska siellä on paljon ihmisiä ja pelkään ajattelevani liikaa pahoja asioita). illalla menin näkemään ihmisiä koska oli kavereita, joita en näe koskaan. ahdistuin vaihteeksi. mutta sinänsä olen ihan ylpeä itsestäni, kun kerrankin olin vähän rehellinen jostain olematta kännissä.

masennus värjää mieleni. tajusin tänään, että oon asunut tässä asunnossa yli puoli vuotta, enkä oo oikeastaan ollenkaan ehtinyt arvostaa tätä paikkaa silleen oikeasti. oon kyllä kertonut ihmisille leveistä ikkunalaudoista ja saunavuorosta. mutta en oo oikeasti tajunnut kuinka paljon tykkään noista asioista. ja muistaki.

katson tässä emma-gaalaa ja paperi t voitti ensimmäisen palkinnon. oon aika ihastunut paperi teehen yhä edelleen. mut oon yrittänyt kuunnella nyt myös ruger hauerii ja siihen suhtaudun hyvin ristiriitaisin fiiliksin. saa nähdä mihin päädyn suhtautumisessani.

periodi loppui ja mulla oli yksi tentti, joka oli tiistaina (ja josta pääsin läpi!! oon niin iloinen). mulla ei oo käytännössä yli kahteen kuukauteen ollut yhtään vapaata, koska joululomalla piti lukea tenttiin (josta en edes päässyt läpi) ja kaikki viikonloputkin on pitänyt käyttää opiskeluun, mutta nyt oli loppuviikko vapaata. päätin jo etukäteen, että tää päivä ainakin ois hyvä: heräisin aikaisin, menisin ostamaan tuoretta patonkia aamupalaksi, lukisin paljon jne. noh, uni loppui jo neljältä. seitsemältä päätin nousta ja menin kauppaan, jossa oli hyllyt tyhjänä enkä saanut tuoretta patonkia. kävin eilen lainaamassa kirjastosta Älä koskaan pyyhi kyyneleitä parhain käsin ja oon tyyliin ehtinyt jo itkemään vaikka tänään ei pitäny. ja olin niin väsynytkin etten pystynyt yhtään nauttimaan aamusta vaan nukuin muutaman tunnin aamupäiväunet.

mut noh. kai nyt on ihan kivaa. tein mojitoo rainbown spritesta ja halvasta rommista ja katson emma-gaalaa vaikkei tää erityisesti kiinnosta mua.

kirjoitinpa yllättävän paljon.
tätä mun elämä on oikeasti suht harvoin. yleensä on vain tyhjää, sellaista mistä en osaa kirjoittaa.

silmät ei kestä aina valoa

istuin tänään bussipysäkillä tuijottaen maata. aurinko paistoi ja asfaltti näkyy. vaihdoin talvitakin kevyempään ja mietin, kuinka tällainen sää on aina ennen tuntunut musta siltä, että elämä voittaa. voittaisipa.

bussi töölöön oli taas myöhässä. luulin, että psykologikäyntini olisi viimeinen mutta sainkin uuden ajan. olin etukäteen miettinyt useita asioita, joista olisin halunnut puhua, mutta puhuinkin vain äidistäni.

töölönlahden jäällä käveli nauravia ihmisiä ja olin kateellinen. haluaisin itsekin nauttia mutta en osaa.

en oo pitkään aikaan tuntenut itseäni itsekseni.

(anteeeeks ihmiset. asioista.)