Kun lätäköissä hyppiminen ei enää auta

En ymmärrä, miten kukaan jaksaa tehdä joka päivä kahdeksan tuntia töitä ja sen lisäksi vielä muutakin: tehdä ruokaa, harrastaa liikuntaa, nähdä ystäviä, elää.

Minä makaan töiden jälkeen sohvalla iltaan asti, yritän muka nukkua päiväunet mutten oo koskaan osannut nukahtaa silloin kun haluan.

Oikeasti joskus tuntuu turhalta elää, jos koko loppuelämä on tällaista. Kertokaa, ettei se ole tällaista.

(oon varmaan tulossa kipeäksikin. tylsää. haluaisin juoksemaan.
haluan kevään.)

Putin elää

En ole kirjautunut bloggeriin ainakaan kahteen viikkoon.

Merkittävin asia, jonka tänä aikana olen tehnyt, oli varmaan yliopistohaku. Lykkäsin sitä lähes viimeisille hakupäiville asti. Jostain syystä se tuntui tosi pelottavalta ja jotenkin lopulliselta? Enhän mä vieläkään ole edes varma, mitä haluan elämälläni tehdä!

Hain kuitenkin. Matematiikkaa ainakin viiteen eri kaupunkiin. Lisäksi englantia ja uskontotiedettä Helsinkiin sekä kotimaisten kielten kandidaattiohjelmaan Vaasaan. En ollut viimeisintä harkinnut etukäteen lainkaan mutta hakukohteita valitessani huomasin sen listassa ja yhtäkkiä alkoi kuulostaa tosi jännittävältä ajatukselta opiskella ruotsia Vaasan suomenruotsalaisessa ympäristössä. Ajattelin ainakin pääsykokeessa käydä, vaikka todennäköisesti kuitenkin menen lukemaan matematiikan aineenopettajaksi. Jos siis pääsen sisään. Pelkkää matikkaa pääsen lukemaan suoravalinnalla, mutta aineenopettajakoulutukseen vaaditaan soveltuvuuskokeen läpäisy. Jos en sitä läpäise, niin ehkä voisinkin viettää vuoden Vaasassa ja kokeilla sitten uudestaan?

Jännittävää.

Eräänä päivänä kirjoitin runon:

Miika Nousiainen - hyvä uutinen

Oi, Miika

harmaiden hiustesi vuoksi

jouduin tänäänkin vaihtamaan pöksyni

kolmesti.

Juttujesi taso yksin

saa minut uskomaan

ettei ihmiskunta ole vielä tuhoon tuomittu.

Toivottavasti olet taustatyöskentelynä

harjoitellut kestävyysjuoksua.

Helsingistä Rovaniemelle on nimittäin

815 kilometriä.

Saatte tänään merkintäni päätteeksi kuulla kolme asiaa, jotka eivät kiinnosta ketään, mutta jotka haluan silti kertoa:

1. Olen vihdoinkin saanut lopetettua kahvin juonnin. Olen kahden kuukauden aikana juonut ehkä kaksi kupillista kahvia. Olen niin ylpeä itsestäni. Jos minä pystyin tähän, niin kaikki on mahdollista, ystäväiseni!

2. Ostin kunnolliset juoksukengät ja ensimmäistä kertaa koskaan mun ei tarvi pakottaa itseäni lenkille. Se ei enää satu väärällä tavalla.

3. Työkaverillani on kauneimmat kädet jotka olen koskaan nähnyt. Hävettää aina, kun saan itseni kiinni tuijottamasta niitä.

Voikaa hyvin.

Tämän blogikirjoituksen inspiroi kappale nimeltä Hullu nainen

Koska oot mulle kokonainen

vaikka palasina mielestäsi oot 

 - Samae Koskinen

(Suomalainen musiikki on aivan liian aliarvostettua. Jos Damien Rice olisi suomalainen, niin uskaltaisin sanoa, että suomalaiset tekee maailman parasta musiikkia.)

taivaanrannassa aurinko sammuu

Minä pelkään, että ukkini kuolee enkä osaa käsitellä sitä. Pelkään, etten osaa surra sitä oikein sitten kun se tapahtuu.
Poikani Kevinissä - siinä kirjassa - puhuttiin tästä. Jotain, että sitä pelkää tämmöisiä asioita, koska entä jos ei osaa käyttäytyä oikein? Entä jos ei tunnekaan mitään? Sitten, kun järkyttävä asia tapahtuu ja siihen osaa reagoida oikein, niin tulee helpottunut olo.
Mun pitäisi mennä katsomaan ukkia, mutta se on toisella paikkakunnalla ja mulla on töitä 41 tuntia viikossa ja vapaa-ajan käytän makaamiseen. Vaihtelen sohvan sängyn ja lattian välillä.

Pitäisi hakea yliopistoon ja täyttää aikataulutoivejuttulomake, jotta pääsen vetämään protua. Kumpikin tuntuu jostain syystä tosi vaikealta.

Lauantaina tilasin ensimmäistä kertaa vaatteita netistä. Kaksi mekkoa.
Sunnuntaina sain lempiväriäni olevan huivin valmiiksi. Unohdin laittaa sen kaulaani, kun menin katselemaan revontulia (joku facebookissa nauroi, kun etelässä asuvat ihmiset olivat niin innoissaan revontulista. asun tuota henkilöä pohjoisemmassa ja olen silti aina älyttömän innoissani).
Tänään kävelin töistä kotiin ja kuuntelin yhtä monista (ainakin kahdesta) keväälle omistetuista soittolistoistani. Valo hämmensi.

Blogini nimi oli joskus Taivaanrannassa aurinko sammuu.

Hämmentävää. Soppaa sekoitteleva käsi on hämmentävä, tiesittekö.

(haluaisin tehdä uuden blogin tän rinnalle, mutta ulkoasun muokkaaminen ei oikein kiehdo just nyt.)

edit: Unohdin tärkeimmän! Huomenna Tahdon2013 <3

ain't we all just runaways?

Viime viikolla näin lempibändini livenä ensimmäistä kertaa koskaan. Olin toisessa rivissä, ja vaikka ympärilläni oli 7000 muuta ihmistä, niin silmät sulkiessani tuntui kuin olisi ollut vain minä ja musiikki. Kun Brandon lauloi out here the good girls die, itketti, koska oon oottanut niin kauan, että pääsisin kuulemaan tuon kappaleen livenä. Ja koska pääsin koskemaan Brandon Flowersin kättä, ei haitannut vaikka sen jälkeen joku huitaisi mua niin kovaa kasvoihin, että kaaduin ja huuleni meni rikki. Mutta ainakin huitaisijani jäi auttamaan mut ylös enkä tallautunut. Ei ois kyllä haitannut, vaikka oisinkin liiskaantunut ja kuollut. Ainakin olisin kuollut onnellisena.

Helsinki alkaa tuntua kerta toisensa jälkeen tutummalta. Osaan jo matkustaa bussilla, ratikalla ja lähijunalla. Osaan melkein päärautatieasemalta Kamppiin. Edistystä. Jos helsinkiläistyn ensi syksynä, niin ehkä en kuole.

Haluaisiko joku lähettää minulle kirjeen/postikortin? Lupaan yrittää vastata. Jos haluat.