Viime viikolla näin lempibändini livenä ensimmäistä kertaa koskaan. Olin toisessa rivissä, ja vaikka ympärilläni oli 7000 muuta ihmistä, niin silmät sulkiessani tuntui kuin olisi ollut vain minä ja musiikki. Kun Brandon lauloi out here the good girls die, itketti, koska oon oottanut niin kauan, että pääsisin kuulemaan tuon kappaleen livenä. Ja koska pääsin koskemaan Brandon Flowersin kättä, ei haitannut vaikka sen jälkeen joku huitaisi mua niin kovaa kasvoihin, että kaaduin ja huuleni meni rikki. Mutta ainakin huitaisijani jäi auttamaan mut ylös enkä tallautunut. Ei ois kyllä haitannut, vaikka oisinkin liiskaantunut ja kuollut. Ainakin olisin kuollut onnellisena.
Helsinki alkaa tuntua kerta toisensa jälkeen tutummalta. Osaan jo matkustaa bussilla, ratikalla ja lähijunalla. Osaan melkein päärautatieasemalta Kamppiin. Edistystä. Jos helsinkiläistyn ensi syksynä, niin ehkä en kuole.
Haluaisiko joku lähettää minulle kirjeen/postikortin? Lupaan yrittää vastata. Jos haluat.
suunnilleen kolme minuuttia tuijottelin kommenttinappulaa. mä aina innostun korttien ja tervehdysten lähettämisestä, mutta sitten saatan unohtaa ja surra ja nolostua.
VastaaPoistavois silti olla kivaa pitkästä aikaa :3
! Oon vähän samanlainen. Siks en uskalla luvata, että vastaan varmasti.
PoistaMutta jos haluat, niin voin lähettää osoitteeni vaikka sähköpostilla? Mun sähköposti on tarkoitukseton@gmail.com, jos et halua täällä jakaa omaasi.
En suutu vaikka unohtaisit!
Hei, voin lähettää jotain jos tahdot :) postikortin vaikka kun ne on niin hirmu kivoja. Blogisähköpostini on ollaanhiljaa@gmail.com jos halajat enemmän tai vähemmän tyhmää pikku viestiä. Mulla on laatikot täynnä tyhjiä postikortteja ja -merkkejä.
VastaaPoistaLaitoin sulle sähköpostia!
Poista