happiness is a warm gun

aloitin työt uudessa paikassa n. kuukausi sitten. se on vähän helpottanut elämää. on jonkinlainen rutiini. ja tää on niin paljon parempi paikka kuin edellinen. mulla on tiimi ympärillä ja mua halutaan auttaa ja autetaan hyvin. nyt ku oon täällä niin oon miettiny taas edellistä työpaikkaani jossa oikeesti oli hirveetä. sain ahdistus/paniikkikohtauksen useasti päivässä. aamulla työmatkalla mietin kuinka haluisin mieluummin kuolla kuin mennä tonne. ja sit mun isä viel oli sillee et "joskus pitää vaan kestää" enkä moneen viikkoon uskaltanu kertoa irtisanoutuneeni ku pelkäsin et ne pitää mua luovuttajana.

SAIN GRADUN VALMIIKSI. tai siis nyt se on tarkastuskierroksella. mut käytännössä se tulee kesäkuussa olemaan kokonaan pois mun käsistä. meni vain kaksi vuotta.

mua on herkistyttänyt paljon ku laitoin joilleki kavereille viestii et voisitteks lukee tän jos ehditte ja sanoo et onks se hyvä ja ne luki sen tosi tarkasti ja huomautti monista virheistä. se helpotti mua tosi paljon ku en enää ite jaksanu oikolukee koko juttuu ku piti viel kirjoittaa juttuja ja kamppailla joidenki muotoilujuttujen kaa ja mulla oli deadline vappuna. arvostan tosi paljon tuota mun kavereilta.

en kuitenkaan varmaan valmistu vielä. tarvisin vielä yhden omaan linjaani sopivan kurssin. yritän kai kesäkuussa tenttiä sellaisen mut sitä varten pitäis tehdä laskareita ja projekti enkä oikeesti tiedä jaksanko. oon ihan sikaväsynyt. gradun loppustressi varsinki oli hirveetä. olin jossain ylivirkeässä tilassa enkä nukkunut oikein yhtään. tänään aloin kattoo lisäaikahakemusta ku mun opiskeluaika loppuu tähän kevääseen. mut kai ne myöntää mulle lisäaikaa ku korona ja puuttuu vaan yks kurssi ja graduki on valmis.

oon varmaan laittanut chilini kasvamaan liian myöhään. ne on vain pari senttii korkeita. ei varmaan tuota tänä vuonna mitään. mut ehk yritän saada ne pärjäämään talven yli.

on mennyt 8 viikkoa niin, etten ole nähnyt ketään tuttua ihmistä. päivittäin haaveilen siitä, että joku koskettais mua. työt on ehk tässäki vähän helpottanu ku on niin paljon videopuheluita ja en pidä niistä ja ne väsyttää tosi paljon. oon nykyään suht helpottunu ku saan vaihtaa työmoodin pois ja katsoo netflixii vaik aiemmin ahdisti et katon koko ajan vaan netflixii.

mut tarvisin ystäviä. ja kosketusta.

en osaa edes itse koskettaa itseäni koska ällöksyn itseäni liikaa. olen liian lihava ja liian karvainen.

kesäkuussa puretaan jotain rajoituksia. ajatus siitä helpottaa mua. epävarmuus on ollut iso tekijä ahdistuksessani. mut auttaa ajatella et ehkä kesällä voin edes vaik parin kaverin kanssa juhlistaa graduani jossain puistossa skumpan kanssa.

etäilyahdistukseen on muuten kans liittyny mulla se et tuntuu, et pitäis tehdä niin paljon. ku ois aikaa. järjestellä kaappeja, siivota, kuntoilla, lukea, katsoa elokuvia, neuloa, opetella uusia taitoja. alkuun sain kyl kämppäni imuroitua mut sen jälkeen tää on ollut vaan läävä. gradua tehdessä söin paljon eineksiä vaik pidän ruuanlaitosta. en oo kattonu uusia leffoja tai sarjoja, oon kattonu gilmoren tyttöjä uusiks. ja oon kuunnellut potterit äänikirjana ja nälkäpelit (niistä vika menossa nyt). tuntuu ehk turvallisemmalta erityistilanteen aikana tehdä tommosii asioita, joiden tiedän tuntuvan tutulta. mut ahdistaa mm. tää liikkumisen vähyys. ja se kuinka liitän sen heti siihen et kohta oon vielä lihavampi.

puranpa paljon yhteen blogipostaukseen. onneks käytännössä kukaan ei lue näitä.

haluan viel kirjoittaa siitä kuinka jotenki pelottaa syksyki. sinne on siirretty niin monta juttua. pride, joku 5 keikkaa joille mulla oli liput, vappu. jotenki ahdistaa seki just et miten tän jälkeen jaksaa noin paljon asioita.

NO MUT. loppuun iloinen asia: egotrippi on syyskuussa turun filharmonisen orkesterin kanssa MUSIIKKITALOSSA. JA SAIN HYVÄN PAIKAN. voi luoja. oon nähny egotripin viimeks joku 2 vuotta sitten. ovat edelleen lempibändini.

oon tosi yksinäinen.

mun ystäväpiirissä tyypit on esim: vanhemmillaan, asuu poikaystävänsä kanssa, tekee töitä normaalisti ja näkee poikaystäväänsä. oon yrittäny sanoo, et musta tuntuu tosi yksinäiseltä. mut edelleenki meidän chat on hiljainen ja lähinnä mä laitan sinne asioita ja kukaan ei reagoi.

tää tilanne tuntuu tosi vaikeelta. aiemmin yksinäisyyden hetkinä oon voinu mennä yliopistolle tai baariin tai johonki tapahtumaan. on auttanu nähdä edes jotain ihmisii ja varsinki, jos niistä tuntee edes nimen ja voi moikata.

nyt voin lähinnä mennä ulos reitille, jossa on tuhat muuta. seki ahdistaa. oon ennen menny sinne olemaan yksin. nyt siellä kuljetaan jonossa 1,5 metrin välein. haluisin istuu jossain luonnossa yksin.
 tai sit meen lähikauppaan 400m päähän

mut nii. oon yksin. mun ystäväpiirin ryhmächatissa näen aina, et kaikki näkee mun viestit, mut kukaan ei sano mitään. senkään jälkeen, ku kerroin olevani tosi yksinäinen.

mua muuten ärsyttää introvertismi-eksovertismi-jako. ehkä siks, et mä en koe kuuluvani kumpaankaan. mä oon introvertti siinä mielessä, et oon ujo ja tarvin yksinäistä aikaa. mut mä myös tarvin aikaa muiden seurassa. ja tällä tavalla (tää postaus) turhaannun, kun kukaan ei anna mulle seuraa.

tarvin ihmisiä, mut tarvin kans omaa aikaa.

äh. elämä on paskaa. ystäviä tuntuu kiinnostavan suht vähän.

nyt oon ahdistuksen takia kolmen päivän sairauslomalla. ihan kivaa, ku eilen tuntui, et mieluummin kuolen ku meen seuraavana päivänä töihin. sit mun esihenkilö laittoi mulle kutsun työkykykeskusteluun.

en oo työkykyinen ainakaan tossa paikassa. en tiedä miten ilmaisisin sen.

äh.

ja miks mun ystävät ei puhu mulle enemmän.

huolehdin kans mun exän puolesta edelleen tosi paljon mutten koe hyväksi ideaksi olla yhteydessä.

miks kaikki on niin vaikeaa.

ja joo lol. mun surut on niin pieniä. luen tällä hetkellä tositapahtumiin perustuvaa kirjaa, jossa italialainen alle 20-vuotias ihminen kuljettaa juutalaisia turvaan joskus 1941. tää kai menee viel rankemmaksi, oon suht alussa.

mm. mun masennus sai viimeksi testissä vakavan masennuksen pisteet. et hmm. tiedän, et monilla on paljon pahemmin. mut mun pää on sairas.

ja siis. muutamat tahot on sanonu, et ota yhteyttä, jos harkitset itsemurhaa. mut entä jos en harkitse? koska paras ystäväni on tehnyt itsemurhan ja tiedän mitä se tekee ihmisille? ja koska en uskalla kuolla? mut entä jos mun elämä tuntuu kuitenki ihan hirveeltä, eikö sille voi tehdä mitään?

#notesformyfuturepsychiatrist