äh. elämä on paskaa. ystäviä tuntuu kiinnostavan suht vähän.

nyt oon ahdistuksen takia kolmen päivän sairauslomalla. ihan kivaa, ku eilen tuntui, et mieluummin kuolen ku meen seuraavana päivänä töihin. sit mun esihenkilö laittoi mulle kutsun työkykykeskusteluun.

en oo työkykyinen ainakaan tossa paikassa. en tiedä miten ilmaisisin sen.

äh.

ja miks mun ystävät ei puhu mulle enemmän.

huolehdin kans mun exän puolesta edelleen tosi paljon mutten koe hyväksi ideaksi olla yhteydessä.

miks kaikki on niin vaikeaa.

ja joo lol. mun surut on niin pieniä. luen tällä hetkellä tositapahtumiin perustuvaa kirjaa, jossa italialainen alle 20-vuotias ihminen kuljettaa juutalaisia turvaan joskus 1941. tää kai menee viel rankemmaksi, oon suht alussa.

mm. mun masennus sai viimeksi testissä vakavan masennuksen pisteet. et hmm. tiedän, et monilla on paljon pahemmin. mut mun pää on sairas.

ja siis. muutamat tahot on sanonu, et ota yhteyttä, jos harkitset itsemurhaa. mut entä jos en harkitse? koska paras ystäväni on tehnyt itsemurhan ja tiedän mitä se tekee ihmisille? ja koska en uskalla kuolla? mut entä jos mun elämä tuntuu kuitenki ihan hirveeltä, eikö sille voi tehdä mitään?

#notesformyfuturepsychiatrist

mun elämä on tällä hetkellä selviämistä.

työni on ihan hirveen paskaa ja se ahdistaa mua joka hetki. illalla se et huomenna pitää mennä, aamulla työmatkalla, töissä ja sit töiden jälkeen ku en jaksa tehdä mitään muuta.

mulla ei oo tällä hetkellä oikein kontaktii keneenkään. oon tosi paljon yksin. paitsi jos lähden juomaan alkoholia. ja sitä kuluukin liikaa.

oon menny työterveyslääkärille ja se antoi lähetteen psykiatrille. psykiatriaika on ens viikolla.

kavereitaki periaatteessa ois ja ne välillä sanoo mulle et laita viestii jos tuntuu siltä. mut en oikein osaa laittaa viestii. tuntuu ikävältä laittaa viestii aina vaan ku tuntuu pahalta. oon menneinä aikoina yrittäny laittaa muulloinki mut nykyään musta tuntuu taas koko ajan pahalta. ja kukaan ei laita mulle viestiä ekana. en mä haluu pyytää ihmisii kuuntelemaan vaan kaikkee mun elämän paskaa. haluisin puhuu muustakin, esim kuuntelemastani musiikista tai lukemistani kirjoista (niitä sentään oon lukenu viime aikoina suht paljon) ja yritän laittaa erinäisiin ryhmächatteihin viestejä mut kaikki ignooraa mut. tiedän kyl ettei kaikkia viestejä voi huomioida. mut tää tuntuu niin järjestelmälliseltä.

ja se järjestelmällisyydenki tuntu voi johtuu kyl vaan mun päästä

voi vittu kyl. mun pitäis tehdä viikossa joku 38 tuntii töitä ja lisäksi tänä keväänä gradu loppuun ja 10 noppaa et valmistuisin. sen lisäksi, että masennus ja ahdistus ja vitun kaikki muu elämä painaa päälle. kerroin viikko sitten esimiehelleni siitä, että opinnot stressaa ja voisinko saada osa-aikaisen sopparin. se sanoi et yrittää mut ei oo ainakaa vielä palannu asiaan. pitäis ehk kertoo et oon tosi vakavissani harkinnu lopareita, mut pelkään, etten selviä tuloitta ja etten saa uutta työpaikkaa.

mut mun työpaikka on aika ahdistava. mut on laitettu juniorina tiimiin ainooksi koodaajaksi. nyt 3 kuukauden jälkeen en oo saanut käytännössä mitään aikaan eikä ne oo löytäny mulle ketään avuksi ja painostaa mua koko ajan vitusti. mun projektin pitäis olla siis muka tän kuun loppuun mennessä valmis.

voi luoja että demi oli upee

mulla on hämmentävä läheinen ystäväporukka. puolet niistä on (neljästä hengestä) on tosi läheisiä ja kestän niiltä paskaakin. toinen puolikas jotenki vaan roikkuu mukana. ne ei oo yrittäny olla vaik tässä mun kriisissä yhtään mukana. toinen ehkä jollain tavalla, mut lähinnä kritisoiden mun toimia. siis ku puhutaan meidän chatissa paljon kaikkea lounasvalinnoista masennukseen. ja tää tyyppi on viimeiset pari kuukautta vain ignoorannu mut, feidannu meidän tapaamiset, ja jos onkin noteerannu mut, niin kritisoinu mua.

on vaikeeta, kun on muka tämmönen suht pieni kaveriporukka. en enää jaksais jakaa asioitani samalla tavalla tolle toiselle puolikkaalle, mut miten silleen ei-ikävästi jakaisin juttuja vain tolle kivemmalle puolikkaalle? tuntuis ikävältä tehdä uusi chatti, johon lisään vain ne.

ja vaik mun elämä tuntuuki nyt vähän paremmalta, ku sain kämpän ja työtarjouksenki, niin koen olevani vieläki jonkinlaisessa tunteellisessa kriisissä. todennäköisesti edelleen suht isossa. kämppä ja työ vaan vähän helpottaa. mut ei ne korjaa kaikkee.