yks mun parhaista ystävistä kuoli.

siitä on jo kolme viikkoa kun kuulin ja shokki on vähän lieventynyt mutta jatkuu edelleen. on kuitenkin mennyt jo niin paljon aikaa etten enää viitti vaivata ihmisiä puhumalla tästä koko ajan.

tänään etsin jotain pankin kirjettä ja löysin pari vuotta sitten tältä ystävältä saamani postikortin. osoitekentässä mun nimen eessä luki "rakas ystävä" ja äh.

tää on ehkä hirveintä mitä oon kokenu. oon niin vihainen maailmalle. mun ystävä oli niin älykäs ja hauska ja innostunut tyyliin kaikesta. se piti kaikista ja kaikki piti siitä. täällä ois tarvittu sitä vielä.

useimpina päivinä en edes tajua mitä on tapahtunut. sit taas tajuan ja toivon etten tajuais. on vaikee yrittää muistaa elää omaa elämää kun keskittyminen karkaa siihen etten voi enää koskaan halata tai silittää hiuksia tai nauraa yhdessä niin kovaa et sattuu. meillä oli niin onnellisia hetkiä. ja meillä jäi niin monta juttua kesken.

voi rakas. annan anteeksi mutten tällä hetkellä tiedä miten voin koskaan selvitä tästä.

miks edes yritän käydä jollain psykologilla ku en kuitenkaan osaa olla rehellinen nii onko millään mitään väliä. tuntuu et vaikka se on eka kertaa sellainen joka oikeesti tuntuu välittävän nii mun pitäis saada käydä siellä 5 vuotta ennen ku pystyisin puhumaan kaikesta.

on liikaa asioita joista en pysty puhumaan kellekään. siksi juon liikaa ja siksi en voi alkaa vaan nukkumaan vaan mun on pakko kattoo youtubee puhelimestani siihen asti et nukahdan. ja siksi lähinmä vietän päiväni pelaten hearthstonee. en kestä ajatuksiani YHTÄÄN! äh. voisinpa loppua/lopettaa.

anteeks.

haluaisin olla hieno ihminen.

en näköjään oikeasti todellakaan osaa enää kirjoittaa blogia. vaikka aina ennen mietin että blogimuoto ois muka se juttu. se, jossa ajatukseni osaisin kertoa.

mutta kun kaikki on ihan sekaisin. voisin kertoa, kuinka lääkkeeni vihdoinkin ovat ilmeisesti alkaneet toimia ja niiden ja pokemongo:n avulla pääsen suunnilleen joka päivä pois kotoa terveelliselle kävelyreissulle. mut vaikka tuntuu että pystyn toimimaan suht normaalisti niin silti mielialani on lähinnä ikävä ja edelleen iltaisin haluan kuolla (+ ilmeisesti lääkkeiden sivuvaikutuksena ruokahaluni ja orgasmikykyni ovat nollassa).

voisin kertoa kuinka rakastan poikaystävääni ja sen pehmeyttä ja hajua, mutta silti tuntuu, ettei tää toimi ja kaikki lähinnä ahdistaa.

voisin kertoa kuinka olen kesän aikana kokenut kaikkea jännittävää, kuten aamukuuden tupakkakeskusteluja rautatieasemalla tapaamani ihmisen kanssa viikin parvekkeella, pussailua söpön tytön kanssa ilman että se tarkoittaa mitään, ja heräämistä hassujen ihmisten vierestä eri puolilla kaupunkia. mutta vaikeat ihmissuhdekuviot ei mahdu mun päähän.

yritän ajatella että minä ja mun ongelmat on tosi pieni asia maailman mittakaavassa. maailmassa, jossa ihmisiä kuolee liikaa ja kaikki raakuudet sattuu muhun tosi kovaa. mut siitäkin huolimatta mun päässä pyörii lähinnä mun tyhmät ongelmat. oon tavallaan sitä mieltä että jos suomi ei halua rahoittaa jonkun turvapaikanhakijan elämää täällä, nii heittäisivät mut ulos. en ansaitse elää täällä. oon huono.

en osaa päättää mitä mieltä olen mistään, ja se oikeastaan vaikeuttaa asioita aika paljon.

kuja

mun elämä on sekaisin ja pitäis varmaan rauhoittuu mut silti lähdin kymmenen minuutin varoajalla töölöön katsomaan frozenii punaviinin kanssa vaikka piti viettää hiljainen koti-ilta yksin.

mulla on tyyliin postausIDEOITA mut en silti saa kirjoitettuu mitään. vittu mitä paskaa.

kaikken lähtökohtana on lähinnä se et en pidä itsestäni ja haluun ilmeisesti kostaa itselleni kaiken mitä teen väärin. eli kaiken.

(rakastan teganii ja saraa. rakastan sitä et rakastan niitä edelleen. rakastan sitä et ne teki vihdoinki sen lesbobiisin jota oon oottanu kuusi vuotta. rakastan sitä et ne kuulostaa siltä miltä mun päässä vois kuulostaa jos mun pää ois niin kaunis et menis muka musiikista.)

(en uskalla puhuu suunnilleen kellekään nykyään netissä ku kaikki on niin hienoja ja oon just sellainen ärsyttävä tyyppi jota kaikki vihaa.)

oon menossa maija vilkkumaan keikalle!!! 11