osaisinpa kirjoittaa tänne. usein tekisi mieli, mutta en vain oikeasti osaa.
tavallaan vähän samalla tavalla kuin tekisi mieli kirjoittaa kavereilleni esimerkiksi vaikkapa facebook-viestejä, mutta mitään en saa kuitenkaan aikaiseksi.
pari yötä sitten olin jo käymässä nukkumaan, mutta yhtäkkiä koin vastustamattoman pakkomielteen etsiä sen laatikon, jossa on vanhoja kirjeitäni. sitten luin ensimmäistä kertaa neljään vuoteen sellaisen kirjeen, joka lähetyshetkellään oli NIIIN hyvä juttu, mutta muutama viikko myöhemmin sama henkilö rikkoi mut niin pitkäksi aikaa, ettei mitään järkeä oikeasti. nyt tavallaan huvitti, kun kirjekuoressa oli mukana pari nenäliinaa sen vuoksi, että ne oli ihan nättejä. yleensä aina säilytän tuollaiset, joten nytkin neljä vuotta myöhemmin ne oli jäljellä, mikä oli sinänsä ihan hyvä, koska itkin ihan helvetisti.
kävin tallinnassa. tallinna on ihana kaupunki. pääsisinpä sinne silleen, etten väsyisi muutaman tunnin kaupunkitutkiskelun jälkeen.
joskus mun varmaan pitäisi kertoa mun vanhemmille, ettei mulla mee kauhean hyvin. se sinänsä varmaan helpottaisi asioita, koska jos ne ymmärtäisi niin ehkä ne ei painostais mua niin paljoa esim työnhakuun ja opiskeluun. muttei ne koskaan oo yleisesti ottaen tukenut mua missään joten nytkin tuntuu aika vaikealta puhua niille asioista.
luin tänään lapin kansasta jutun, jonka haluaisin jakaa:
tässä. (jostain syystä toi linkki ei aukea koneellani vaikka luin sen puhelimellani ihan onnistuneesti). toi ihminen tuntui jotenkin siltä, että se tietäis ehkä jotain siitä, mitä tunnen. se on kirjoittanut runokirjan ilmeisesti, mutten löytänyt sitä helmetistä eikä mulla oo rahaa ostaa kirjoja. haluaisin lukea sen.
(rahapula on oikeesti yksi isoimmista murheistani. tällä hetkellä on vielä rahaa mutten todennäköisesti pysty kesällä opiskelemaan tai tekemään töitä eikä mulla oo säästöjä enää.)
olin nuorena niin innostunut lukemisesta. jos menin kirjaston nuortenosastolle eli lempiosastolleni niin en jossain vaiheessa enää löytänyt uutta lukemista. mutta nykyään en saa luettua edes hyviä kirjoja loppuun. en pysty keskittymään mihinkään.
(seuraava varsinkin on huonoa luettavaa, tää on nyt tällainen trigger warning)
suunnilleen joka päivä jollain tavalla mietin kuolemaa. en oikeasti pystyisi tappamaan itseäni, koska samaan aikaan pelkään helvettiä edelleen niin paljon. mutta huonoimpina päivinäni toivon vain että pystyisin päättämään, etten olisi enää olemassa. ja jos joudun pakottautumaan ulos, niin en jaksa seurata liikennettä, kävelen vain tien yli. en hirveästi välitä itsestäni. enkä usko että tulevaisuus olisi parempi.
mutta kuitenkin tosiaan edelleen pelkään helvettiä (elin menneisyyteni uskonnollisessa yhteisössä ja vaikka siitä on jo vuosia niin en oo kokonaan päässyt irti). siksi en uskalla tehdä itselleni mitään. kolme (3) päivää on siihen, että pääsen psykiatrin luokse. ehkä se keksii edes tilapäisen ratkaisun tilanteeseeni.
tää on taas ollut tosi tajunnanvirtaa. jos pääsit tähän asti, niin arvostaisin tosi paljon, jos voisit edes nimettömästi sanoa, että olet olemassa. musta tuntuu niin yksinäiseltä ja maailmasta irtaantuneelta.
