aloitin yliopistossa opiskelemalla matikkaa. toisena vuotenani kävin ohjelmoinnin peruskurssit. ihastuin siihen ja vaihdoin tietojenkäsittelytieteeseen.

valmistuin kandidaatiksi viime vuonna. monet kurssit on olleet vaikeita eivätkä välttämättä kovin kiinnostavia.

mutta sain töitä, jossa saan koodata. ja nyt, vaikka olenkin sairauslomalla, teen erästä koodauskurssia. se kurssi saa mut jatkuvasti muistamaan kuinka paljon tykkään koodaamisesta.

oon niin iloinen siitä, että oon löytänyt alani.

mussa on metallia

Rikoin jalkani. Olen ollut nyt kaksi viikkoa sairauslomalla (vielä n. 6 viikkoa jäljellä). Olen tehnyt pari kiinnostavaa huomiota.

Ensimmäinen liittyy siihen, kuinka sitä on miettinyt, että jos on sairaalassa, niin tulisiko kukaan katsomaan. Olin sairaalassa kolme yötä (nilkkani siis leikattiin). Se oli raskasta. Puolet ajasta oli tylsää ja puolet ajasta kärvistelin kivuissa (toisena iltana itkin kun sattui niin paljon eikä hoitajat antaneet mulle enempää lääkettä ja toivottomana luulin, etten pääse siitä kivusta koskaan eroon). Laitoin johonkin snapchatiin vähän sellaisen säälinkerjäyskuvan ja sain siihen muutaman vastauksen (kolme on aika paljon, kun snapchat-kavereita mulla on ehkä kymmenen). Ja mun luona kävi myös ystäviä! Sairaalasta päästyäni olin ekat puolitoista viikkoa vain kotona ja täälläkin mun luona kävi vieraita. Ja poikaystävä on tehnyt mulle ruokaa ja tiskannut ja kaatanut vettä ja kaikkea.

Ilmeisesti musta siis välitetään. Vaikka se tuntuukin hassulta (koska siis, miksi?).

Toinen huomio on se, että oon käynyt suihkussa. Oon tosiaan sairauslomalla ja en pääse liikkumaan paljoa. Olen siis maannut paljon sohvalla. Tästä on muistunut mieleeni se, kuinka aiemminkin olen maannut paljon sisällä pitämättä yhteyttä muuhun maailmaan. Tuohon on sisältynyt paljon esim. suihkussa käymättömyys ja aikaansaamattomuus. Noihin aikoihin oon ollut tosi masentunut. Nyt oon käynyt suihkussa säännöllisesti ja yrittänyt opiskella mahdollisimman paljon (vähän vaikeuttaa se, että aika vähän on kursseja, joita pystyisin opiskelemaan kokonaan etänä). Koen tän olevan merkki siitä, että masennukseni suhteen on oikeasti tosi hyvä vaihe meneillään. (Haluaisin sanoa, että se on jäämässä taakse, mutten uskalla.)

Mulla on edelleenkin usein paha olla ja vihaan itseäni ja, hmmmm öö en haluis sanoo tätä mut haluisin usein satuttaa itseäni. Mutta jotenkin se ei ole sellaista lamaannuttavaa enkä koe sellaista kokonaisvaltaista masentuneisuutta.

Hmm. Joo.

Huomenna on erään kurssin uusintatentti. Eilen kävin sairaalassa poistattamassa nilkastani tikit ja matkustin pitkästä aikaa bussilla. Totesin sen olevan saatanasta (kaiken muun hankaluuden lisäksi kuski kaasutti ennen kuin pääsin istumaan ja varasin kipsijalalleni ja sattui). Mut huomenna taas bussiin. Ihmisten ilmoilla oleminen tuntuu kuitenkin tosi hyvältä.

Hyvää tammikuun loppua ja helmikuuta, toverit!

2017

vuosi 2017 oli raskas ja vaikea mutta myös hieno.

alkuvuodesta ikävöin parasta ystävääni. olin sekaisin. join liikaa. satutin poikaystävääni. olin tosi sekaisin.

opiskelin samalla tosi paljon. olin väsynyt. pääsin kuitenkin kandiksi. pidin juhlat sen kunniaksi. kaadoin parhaalle ystävällenikin jallushotin (kaadoin sen sit maahan).

sain myös kesätöitä. se ehkä oli isoin oloani helpottava asia. pääsin yliopistolle tutkimusassariksi tekemään juttuja joista tykkäsin. mun työporukka on paras. tehtiin tutkimusta ja julkaistiin paperi ja pääsin konferenssiin kolille jossa se esiteltiin! se oli kyl ihan vitun huippuu. kuuntelin esitelmii siisteistä asioista ja sit oli kylpylä ja istuin paljussa ulkona illalla siistien tyyppien kanssa jotka tutkii siistejä asioita ja kuuntelin kun ne puhui kaikkee ja tilas aina kaks pulloo skumppaa kerralla. ja muut kulki ohi katsoen kateellisena. meidän paljussa oli parasta.

syksyllä kävi ilmi että saan jatkaa niillä. töiden lisäksi opiskelin enemmän kuin oli tarkoitus (olin ajatellut et käyn korkeintaan 10 noppaa mut kävin 25 nopan verran. yks kurssi meni kyl uusintaan). maisterivaiheen kurssit on kivoja.

oon saanut ainakin yhden uuden Ystävän. sellaisen, jonka voi kutsuu kaljalle ja jolle voi puhuu mistä vain. oon kans oppinut arvostamaan muitakin ystäviäni ihan uudella tavalla. ne on kaikki tosi rakkaita.

veljeni lapsi on nyt 1,5 vuotta. se on maailman söpöin lapsi. jos ahdistaa niin mietin sitä kuinka rakastan sitä ja haluun nähdä sen kasvavan isoksi. se auttaa jaksamaan.

poikaystäväni on maailman ihanin. joskus meillä on mennyt huonommin ja oon jopa miettinyt eroamista, mut tommosten muistelu tuntuu ihan oudolta nyt, kun ollaan taas tosi rakastuneita. en tiedä miten kukaan maailmassa voisi olla parempi mulle.

muita juttui: näin egotripin ehkä kaks kertaa? ainaki kerran. ostin kans niiden kassin. samuli putron näin ekan kerran elämässäni. ja ultra bran!

luin alkuvuodesta kirjan nimeltä seksistä ja matematiikasta ja oon vieläki ihan hämilläni siitä kuinka paljon siitä tykkäsin.

öö. kävin porvoossa poikaystäväni kanssa. oli kivaa. piti käydä kans ulkomailla mut ei saatu aikaiseksi. mut tehtiin uudenvuodenlupaus, että tänä vuonna käydään jossain yhdessä.

jatkan keväälläkin työpaikassani. pääsin ainejärjestöni hallituksen jäseneksi, olen myös siellä. ja ajattelin hakea vaihtoon! oon haaveillu vaihtoonlähdöstä jostain 14-vuotiaasta, mut koskaan aiemmin ei elämäntilanne (tai rahatilanne) oo oikein sallinut. jotenkin outoo lähtee (jos siis mut hyväksytään) vasta kuudentena opiskeluvuonna mut toisaalta jaa. tavallaan just hyvä hetki ku voin ehk yrittää valita sellaisen paikan jossa menee kiinnostavimmat kurssit koska mul on todennäköisesti tarpeeksi esitietoja niihin.

toivottavasti teillä on ollut kiva vuodenvaihto.

vieläkö mut voi pelastaa

tuntuu taas siltä, ettei mun elämä oo mun.

mut toisaalta tällä kertaa se ei tunnu niin pahalta.

oon niin pitkään tuntenut itseni ei-minuksi. en tiedä johtuuko se masennuksesta. tai esim niistä lääkkeistä joita söin masennukseen (kun monet puhuu että masennuslääkkeet saa ne turraks.)

oon ajatellu et pitäis kokeilla jotain uutta. löytää jotain. ja nyt musta tuntuu et oon sillee lähteny mukaan juttuihin. hain kesätöihin. jatkan samassa paikassa ens keväällä kans ja, ja oon löytäny tosi hyvän paikan. tutkimusryhmässä oleminen on innostanut mut taas opiskelemaan ja vaik ajattelin viime talvena ja keväänä (kun yritin saada kandintutkintoo kasaan tuskissani) et syksyllä, jos saan töitä, nii opiskelen vain vähän. mut nyt oon töiden lisäksi opiskellut enemmän kuin fuksisyksyn jälkeen.

ja. ja. lähden ainejärjestötoimintaan mukaan. mut valittiin monen aktiivisemman sijasta hallitukseen. oon suht innoissani koska koen, että meidän alalla kaikki ei oo hyvin. haluun olla mukana muuttamassa sitä ja esim saada lisää naisia meille.
mua pelottaa tää ihan helvetisti mutta ajattelen tätä silleen, et tää ala on mulle tärkee ja haluun muuttaa tätä. ja ne jotka vastustaa on (lähinnä miehiä) ja konservatiivisia. tää saa mut muistamaan ettei tarvi ottaa itteensä. (yleensä otan liikaa itteeni. mut ehkä oon kovettunu tai ainaki yritän. sen verran et saisin jotain aikaiseksi.)

mun elämä on hämmentävää.
joskus mietin ku joillain kavereillani ei ollu aikaa nähdä mua et "kai niil ois mut ne ei priorisoi mua korkeelle." viimeistään nyt ymmärrän niiden ajanpuutetta. oispa aikaa.
(harrastan nykyään kalenterin käyttöä. jokaisen kuukauden alkuun listaan tavoitteeni ja siel on lähinnä niiden ihmisten nimiä, jotka haluaisin nähdä.)

(näin tiistaina taas lempibändini egotripin. rakastan niitä.)

---

moi!
jos luet tätä, niin kerro mitä sulle kuuluu!

o h

Kävin eilen lääkärilläni. Kerroin siitä, kuinka viime tapaamisen jälkeen sain kandidaatintutkinnon suorittamisesta todistuksen käteen, olin kesän töissä ahdistumatta liikaa, ja jatkan samassa paikassa nyt syksyllä opiskellen samalla enemmän kuin yleensä.

Kerroin, et haluisin ehk lopettaa lääkkeiden syönnin. Puhuttiin, et tavataan puolen vuoden päästä seuraavan kerran, ja jos silloinki menee hyvin, niin sit voidaan vähentää.

En oo oikeesti ihan varma siitä, et meneekö hyvin. Mut tällä hetkellä uskon, että ahdistukseni on suurilta osin sitä, et teen liikaa.

Jotenki hauskaa, kuinka nyt, 24-vuotiaana, vasta tajuan, että ihmisen kuuluu nukkua tarpeeksi ja syödä hyvin voidakseen hyvin.

Nukkuminen on pelottavaa. En pysty nukkumaan ilman unilääkettä (tai alkoholia. tai sitä, että nukun monta yötä huonosti putkeen). Nään käytännössä joka yö inhottavia unia. Viime aikoina oon nähnyt sellaisia, joissa vanhempani näkevät, että mulla on huono olla, mutta silti vaativat multa täydellisyyttä. Kai mun nuoruus oli sellainen. Kai siksi en kerro niille totuutta siitä, miten mulla oikeasti menee ja on mennyt kotoa muutettuani.

Väsyttää ja stressaa enkä ehdi nähdä ystäviä tarpeeksi tai edes poikaystävääni, mut silti oon vähän sitä mieltä, et elämässäni menee paremmin kuin tosi pitkään aikaan.

Ahdistus- ja muut jutut johtuu mulla pitkälti niin paljon biologiasta. Niin haluan ajatella. Masennus on aivokemiaa. Hyvinvointi koostuu unesta, ravinnosta, liikunnasta ja ihmissuhteista.

(Oikeesti en oo ihan täysin tuota mieltä. Vähän oon katkera siitä et: ajattelin, et kaikilla on huonoja kokemuksia taustallaan, en oo mitenkään erikoinen eikä mun pitäis ajatella omiani. Mut oon puhunu tästä ihmisille, eikä useillakaan ole ikäviä asioita taustallaan, saati sitten useita.)

---

Rakastan Tegan and Saraa. The Conin julkaisemisesta on 10 vuotta sitten. Ne julkaisi levyn, jossa tyypit vetää covereita sen levyn biiseistä.

Tuntuu sitä kuunnellessa 16-vuotiaalta.

(Ja 19-vuotiaalta.
I was yours right?)