Elämä on naurettavaa. Niin naurettavaa. On jännä, miten monesti ihmiset itkee ja valittaa, kun elämä on muka niin kurjaa, kun oikeasti sille kuuluisi nauraa. Niin naurettavaa se on.

Kerroin jossain merkinnässä haluavani ajella pääni kaljuksi.

Eräänä iltana ahdistuin hiusteni pituudesta ja rumuudesta ja meinasin tarttua saksiin ja leikata ne pois. Sitten aloin miettiä, miten muka voisin koskaan enää poistua talosta ja miten kauhealta näyttäisin ilman hiuksia. Hirveä paniikki, rauhotuin vasta kun muistin, etten ollut ehtinyt tehdä hiuksilleni vielä mitään.

Ihmeen paljon mielipahaa voi joku tuppo karvoja päässä aiheuttaa. Ei ole rahaa mennä kampaajalle ja saada niistä siedettävämmän näköiset.

Toinen terapiakäynti keskiviikkona oli. Ei tuntunutkaan enää yhtä hyvältä kuin ensimmäisenä kertana. Ensimmäisellä kerralla avauduin asioista, joista en puhu kellekään ja toisella kerralla tyyppi ei muista siitä mitään. Tuli niin turha olo.

Tajusin muuten, etten oikeasti pidä sateesta. Pidän siitä ajatuksesta: juoda teetä sisällä lämpimässä ja kuunnella sateen ropinaa. Mutta meidän talossa sateen ropinaa kuulee vain vessassa. Yleensä sadesäällä joudun pyöräilemään johonkin ja vihaan olla märkä.

Kaipaan pois. Uskottelen itselleni löytäväni minuuteni kaikkialta muualta paitsi täältä. Helsingistä (ajelisin ratikoilla päämäärättömästi kuvitellen pitäväni siitä), Jyväskylästä (joka on tietynlaisille ihmisille, ei välttämättä minulle), Norjasta (jonka sateinen ilmasto alkaisi varmaan pidemmän päälle masentaa), Intiasta (jonka kulttuuriin ei tälläinen perussuomalainen tyttö ei varmaan koskaan sopeutuisi [olipa kauhea ajatus, perussuomalaisuus, mitä vain paitsi sitä]) tai Pariisista (jonne miljoonat ihmiset matkustavat löytääkseen rakkauden, joka todellisuudessa asuu naapurissa).

Ehkä mä kuitenkin kuulun tänne. Pureviin pakkasiin ja tunnin välein kulkeviin busseihin. Mutta voiko se olla mahdollista, jos mä en tahdo, en suostu, en halua.

Entä jos en oo koskaan valmis? Elämään.

Elämäni pyörii koulun ympärillä. Vaikken sitä haluaisikaan tunnustaa.

Hassu juttu: kiitettävät arvosanat ei jaksa enää kiinnostaa. Ysihän on se perustaso. Ei niistä jaksa innostua. (ruotsi lähti E:nä) Mutta huonot numerot masentaa sitäki enemmän. (fysiikasta 6+)

Hiukseni ovat jo liian pitkät. Kävin kampaajalla puolitoista viikkoa sitten.

Viime viikonloppu oli hieno, sellainen ikävöitävä.

Nään nykyään joka yö tosi ahdistavia unia, jotka tuntuu ihan todelta. Joko ne on painajaisia tai sit ne on niin kivoja et masentaa herätä.

Angus & Julia Stone on hienoa musiikkia. Näin niiden levyn kirjastossa tänään palautettujen hyllyssä ja lainasin sen kannen perusteella. Oon ihastunut.

Tänään oli ensimmäinen terapiakäynti. Kerroin asioita (yllätyin itsekin) ja se tyyppi sanoi, ettei ihmettele yhtään, että mua ahdistaa.