mun äiti oli käymässä. olin väsynyt mutta se halus lähtee kävelylle. kahdestaan. sit se yritti saada mut avautumaan siitä et onko veljeni ollut mulle ahdistava. sanoi, että jos ahdistaa, niin pitää mennä ammatti-ihmiselle.
en oo oikein kellekään ammattilaiselle puhunut veljestäni. ja en kyl varmasti puhu siitä koskaan äidilleni. en puhu mistään äidilleni.
tajusin tässä vastikään et. kun mulla ja äidilläni on huono menneisyys. riideltiin tosi paljon. ja nykyään meillä on ihan ok välit, sellaiset "puhutaan muutaman viikon välein puhelimessa ja kerron mitä oon tehny" (tietenkin kertomatta kaikkea). mut tajusin et se juttu mikä mua katkeroiduttaa on se, etten voi koskaan mennä kertomaan äidille, et mikä mua vaivaa, ja luottaa siihen et se lohduttais mua. se ei oo koskaan tehny niin.
haluisin vaan maata jonkun sylissä, joka kertois, että kaikki on fine. sellaisen, joka tekis mulle mun lempiruokii ku kävisin kotona. joka ihailis kaikkee mussa ja olis ylpee.
ton kävelykeskustelun jälkeen aloin miettii taas terapiaa. joskus kaksi vuotta sitten, kun tapasin psykiatrini ekaa kertaa, se ehdotti mulle kelaterapiaa mut sanoin ettei mulla oo varaa. nykyään mulla ois varmaan rahaa mut oon mielestäni aika hyvin parantunut masennuksesta. ainakaan mulla ei oo enää sellaista "en pääse sängystä ylös ja jos pääsen niin makaan sohvalla harkiten itseni tappamista".
mut mulla on edelleen ne perimmäiset ongelmat. mulla on mun veli joka on satuttanut mua. äiti joka on satuttanut mua. mulla on minä joka vihaa mua. vihaan kaikkea itsessäni. en pääse siitä yli. vaik järjellä yritän ajatella, yritän käydä läpi niitä asioita joiden takii vihaan itteeni, ja tiedän et en oo oikeesti niin paska tyyppi, niin silti pidän itseäni paskana tyyppinä.
puhun liian vähän. puhun liikaa. sanon ikäviä asioita. ajattelen ystävistäni ikävästi. teen poikaystävälleni ikävästi. en pelasta maailmaa. olen liian lihava. olen kasvanut vaatteistani ulos. en ole tarpeeksi fiksu. en ole katsonut tarpeeksi elokuvia. en tiedä kaikkea musiikkia. en lue kirjoja. en osaa keskustella asioista.
mietin aika usein, että mun ja poikaystäväni pitäis erota. vaikka rakastan sitä.
olen ihan vitun paska tyyppi.
nää kaikki (plus paljon enemmän, paljon pahempia asioita) on mun mielestä totuuksia. mut tavallaan tiedän et ainakin ois mahdollisuus olla parempi.
mut miten nyt, kun oon pyristellyt tuosta masennusvaiheesta yli ja vakuutellut lääkärilleni et kaikki on ok (en enää edes pääse tapaamaan sitä samaa lääkäriä), voisin kertoa ettei kaikki olekaan ok ja haluaisin ehkä joskus päästä näistä asioista yli ja aloittaa ELÄMÄN ILMAN PAINOLASTIA.
Moi, halusin vain sanoa, että arvostan sua hirveästi, ja että ilmaise jooko lääkärille, jos tuntuu että terapia voisi auttaa sua! Mä en itse tiiä missä olisin ilman terapiaa, tuntuu että vuosien mittanen itsensä tallaaminen on korvautunut jollain sellasella äänellä että sinä kyllä riität eikä ole hätää.
VastaaPoistaMun käsityksen mukaan terapiaan kannattaa mennä mielellään just kun voi sen verran hyvin, että riittää voimavarat sellaiseen asioiden käsittelyyn. Ja oma mielipiteeni on että varmaan melkein kaikille ihmisille ois hyötyä terapiasta. Suosittelen!
VastaaPoista"puhun liian vähän. puhun liikaa. sanon ikäviä asioita. ajattelen ystävistäni ikävästi. teen poikaystävälleni ikävästi. en pelasta maailmaa. olen liian lihava. olen kasvanut vaatteistani ulos. en ole tarpeeksi fiksu. en ole katsonut tarpeeksi elokuvia. en tiedä kaikkea musiikkia. en lue kirjoja. en osaa keskustella asioista.
VastaaPoistamietin aika usein, että mun ja poikaystäväni pitäis erota. vaikka rakastan sitä."
Jännää, toi kohta ois voinu olla ihan täysin 100 prosenttia mun kirjottama. Vaikka kaikki on hyvin kai nii silti tuntuu ettei ite koskaan oo tarpeeks. Mut se vaan on silti illuusio.
Halusin vaan sanoo siis että et oo yksin.
Ja komppaan m:n kommenttia, terapia saattaa olla sen verran rankkaa ettei siihen ees pystyis jos ois ihan täysin paskana. Eli kuulostaa siltä, että nyt just ois sulle otollinen aika mennä sinne. Ite käyn kans vaikka oon nykyään suht toimintakykynen ja suosittelen ihan sikana. Ku ei ne perimmäiset ongelmat mihinkään katoa jos niitä ei kohtaa vaikka oiskin vähän parempi olla.
Voimia ja uskallusta sulle ja hyvää kesää kans! Kaikki järjestyy kyllä, vaikkei se siltä aina tuntuis. Muista hengittää!
Näin tän kommentin vasta nyt.
PoistaTää tuntui tosi hyvältä. Kiitos tosi paljon.
kiitos m ja usva. ootte ihania.
VastaaPoista