Irrallaan

Keskiviikkona oli viimeinen tentti. Illan vietin kuunnellen toverien kanssa voimamusiikkia kuten Gimmeliä, torstaina nukuin koko päivän kivan pojan kainalossa. Perjantaina menin vihdoin kotiin.

En tiedä mitä onnellisuus on muiden kohdalla mutta mun onnellisuus on tuollaisia hetkiä. Kun vietän kaksi päivää putkeen poissa kotoa ja sitten palatessani jään ennen omaa pysäkkiäni bussista ja kuljen hymyillen hiukset märkinä ja päällä t-paita, jonka väri mukavasti riitelee kauluspaidan kanssa.

Koen välillä ihan järjettömän voimakkaita ihastumisen tunteita.
Ei haittaa.

Tänään nukuin pitkään ja heräsin ja sit jatkoin nukkumista vielä lisää. Kun vihdoin heräsin oikeasti, makasin selälläni. Ja oikea käteni oli niin puutunut ettei siinä ollut mitään tuntoa. En ymmärrä. Sen päällä ei ollut mitään. Tuntui pelottavalta kun yritin nostaa sitä ja kun en katsonut sitä samaan aikaan niin tuntui ihan oikeasti siltä kuin se olisi koholla. Mutta sitten katsoin ja se olikin liikkumatta vieressäni. Onneksi se toimii jo. Ei halvaantunut.

Poltan nykyään humalluttuani monesti piippua (laillista). Tää on niin paha tapa että hävettää. Mutta jos tunnustan sen tässä niin ehkä pääsen pahasta tavastani eroon.

Pitäisi tutustua eurovaaliehdokkaisiin. Musta tuntuu että äänestän vihreitä. Oon äänestänyt elämäni aikana kolme kertaa ja joka kerta vihreitä.
Mun on vaikea tehdä päätöksiä. Vaikea yrittää valita ehdokas. Mutta haluan äänestää.

Kohta lähden kauppaan ostamaan ainekset sienipizzaan. Sitten teen sienipizzaa. Sitten katson yksin euroviisuja ja syön yksin sienipizzaa.
Kuulostaa ihan hyvältä. Välillä on hyvä olla yksin ja hiljaa. (siksi en tällaisina päivinä tykkää siitä että kämppikseni hengaa koko ajan, koko ajan, keittiössä enkä voi mennä sinne joutumatta puhumaan sille. haluaisin vain mökkihöperöityä rauhassa.)

Ja sit joku päivä teen kauraomenapaistosta.

Nyt tiedätte.