Irrallaan

Kaipaan pois. Uskottelen itselleni löytäväni minuuteni kaikkialta muualta paitsi täältä. Helsingistä (ajelisin ratikoilla päämäärättömästi kuvitellen pitäväni siitä), Jyväskylästä (joka on tietynlaisille ihmisille, ei välttämättä minulle), Norjasta (jonka sateinen ilmasto alkaisi varmaan pidemmän päälle masentaa), Intiasta (jonka kulttuuriin ei tälläinen perussuomalainen tyttö ei varmaan koskaan sopeutuisi [olipa kauhea ajatus, perussuomalaisuus, mitä vain paitsi sitä]) tai Pariisista (jonne miljoonat ihmiset matkustavat löytääkseen rakkauden, joka todellisuudessa asuu naapurissa).

Ehkä mä kuitenkin kuulun tänne. Pureviin pakkasiin ja tunnin välein kulkeviin busseihin. Mutta voiko se olla mahdollista, jos mä en tahdo, en suostu, en halua.

Entä jos en oo koskaan valmis? Elämään.